I'm a gift

Rosalba sai naurun aikaiseksi, mitä hän olikin tavoitellut. Hän virnisti demonille takaisin ja tunsi itsensä hyväksi edes jossain. Hänen kielensä ei ollut unohtunut minnekään. ”Jos minä törmään, lupaan lähettää teidän suuntaanne. Se on kuitenkin hyvin epätodennäköistä”, Rosalba lupasi kuin olisi jokapäivä marssinut kuninkaan vierellä. Roswell jos kuka tiesi, ettei se ollut totta. Leikinlasku oli kuitenkin aina sallittua. Lisäksi naisesta tuntui, kuin demonille tekisi hyvää välillä edes hieman hassutella.

Selkeästi kukaan ei ollut kommentoinut demonin pelitaitoja. ”Mh… Et ole uhkarohkea”, Rosalba sanoi ja siristeli silmiään laudalle. Demoni piti kuningastaan hyvässä suojassa. Nainen hymyili demonin sanoessa koettavansa pysyä vain hänen perässään. ”Rehellisesti sanottuna, minä häviän usein tahallani. Suurin osa vastustajistani ei mielellään häviä naiselle saatikka minulle”, hän totesi ja nappasi yhden demonin sotilaista itselleen. ”On mukavaa voida pelata aidosti. Yleensä pelaan pääni sisällä kahta peliä. Sitä, mikä johtaa häviööni ja jolla voisin voittaa”, nainen jatkoi ja kallisteli päätään odottaessaan demonin siirtoa. ”Vain tälläisessä pelissä voin jotenkin toivoa oppivani uutta. Lisäksi olisi mukavaa voida sanoa voittaneensa neuvonantaja, mutta se taitaa jäädä vain meidän väliseksemme”, Rosalba lisäsi ja hymyili pienesti. Hän haastoi itseään älyllisesti mielellään. Se oli vain toisinaan kovin yksinäistä hommaa ja kuten kuka tahansa elävä olento hänkin kaipasi seuraa. Hän ei kaivannut seksiä tai romantiikkaa, hän vain kaipasi kumppanuutta ja ystävyyttä. Harva nainen kuitenkaan halusi olla hänen ystävänsä ja suurin osa miehistä koetti jossain vaiheessa päästä hameen alle. Rosalban luottamuksen saaminen oli varmasti hankalampaa kuin kaupungin muurien valloitus. Eikä sitä auttanut, että pienestä lähtien hänelle oli hoettu, kuinka kukaan ei ikinä rakastaisi häntä. Hän ei ollut ikinä edes kyseenalaistanut sitä. Se oli yksi niistä väistämättömistä totuuksista kuten auringon nouseminen.



Roswell hymisi. Ei hän kyllä halunnut itseään kutsua uhkarohkeaksi… Tai olla sellainen, jota muut moiseksi kuvailivat. Ehkäpä se oli pahempi. Taisipa tuo olla oikeastaan sen vastakohta, rento ja rauhallinen vanhus, joka mietti tekonsa hyvin tarkkaan. Tekihän neuvonantajakin joskus virheitä, mutta… Hän halusi pitää ne minimissään, jos vain mahdollista. Hänen työssään niille ei ollut paljoa varaa.

"Niinkö?" Roswell kallisti päätään kuullessaan, kuinka Rosalballa oli tapanaan hävitä tahallaan – vaikkakin nyt nainen mainitsi pelaavansa aivan tosissaan ja yrittävänsä. Kai hän ymmärsi sen. Itse sarvipäällä ei ollut juurikaan tapana erotella naisia ja miehiä sillä tavalla, tai jotenkin tuntea olonsa huonommaksi, koska hävisi naiselle eikä miehelle… Mutta eihän hän ollut ihminen. Eihän hän ollut kasvanut sellaisessa ympäristössä, niin kuin kaikki tämän maan syntyperäiset asukit.
"Kai se on joidenkin henkilöiden ongelma… Mutta itse en voi oikein ymmärtää sellaista näkökulmaa. En tiedä, mikä tekisi naisen muka huonommaksi shakissa," demoni hymähti. Ihmiset osasivat kyllä olla outoja.

"Ja, olkaa toki huoleti. En ole yrittämässä tehdä itselleni sellaista mainetta, että olisin jotenkin todella hyvä shakissa ja voittamaton," vanhus jatkoi nopeasti virnistäen ja teki siirtonsa. Ehkäpä joku katsoi sitä pahalla, jos kurtisaani voitti kuninkaan neuvonantajan… Mutta eipä häntä kauheasti haitannut. Ehkäpä se saisi jonkun ajattelemaan hänen olevan jotenkin huonompi, mutta Roswell kyllä osasi kääntää moisen hyödykseen. Mieluummin hän oli ihmisten silmissä heikko ja yksinkertainen demoni, jota ei pitänyt pelätä.

Häviäminen oli todellakin joidenkin henkilöiden ongelma. Hän vilkaisi demonia ja kohotti kulmaansa kun tuo ei ymmärtänyt miksei hän muka voisi olla yhtä hyvä. "Kuinka kauan olette ollut ihmisten parissa? Täällä on vallalla käsitys, ettei kauniilla naisella ole juurikaan asiaa tiede piireihin. Kunniallinen nainen hankkii itselleen aviomiehen sopivassa iässä, pyöräyttää muutaman pojan vähintään ja ehdottomasti poikia huomatkaa. Tyttö lapsi on hyvä, jos poikia on jo sekä perheellä on varaa häneen. Lopun ikäänsä hänen kuuluu viettää keittiössä, kirjailla söpöjä juttuja ja olla vaivaamatta päätään turhilla asioilla kuten politiikalla saatikka tieteillä. Uskonollinen pohdiskelu on kyllä sopivaa, mutta se ei saa olla radikaalia. Hän on koko elämänsä aikana ainoastaan yhden miehen käytössä ihanteellisesti. Mies saa tehdä mitä haluaa, kenen kanssa haluaa sekä kurittaa vaimoaan kunhan hän tuo leivän pöytään", Rosalba luetteli hyvin kyllästyneen kuuloisena. Se oli luento, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja. Yleensä hän löi sanojalle jauhot suuhun ja katsoi kakomista. "Siksi minä häviän shakissa", Rosalba sanoi virnistäen.

Roswell ei siis halunnut olla kuuluisa shakin pelaaja. "Ah, mutta en silti voisi sanoa sitä. Ehkä kaiverrutan mitalin tai pokaalin muistoksi", Rosalba sanoi naurahtaen. Hän käänteli päätään pohtiessaan siirtoa ja ilokseen huomasi aukeaman. Hän siirsi lähettinsä paikalle ja totesi: "Check". Hän hymyili selkeästi tyytyväisenä itseensä. Olihan demoni saattanut tehdä sen tahallaan, mutta ei sillä ollut väliä. Eivät he verenmaku suussaan pelanneetkaan. Tämä oli ajan viettoa ja mukavaa sellaista. Rosalba oli hyvinkin kilpailuhenkinen, mutta ei itkisi pelilaudan vuoksi. Toki hän nauttisi kovasti voitoistaan, mutta ei sentään hieroisi kenenkään kasvoja niihin. Hän oli hieman liian hieno leidi sellaiseen. Nuorempana hän oli ollut lähes sietämätön asian suhteen ja selkäsauna oli parantanut hänet siitä tavasta.

Roswell kohotti katseensa laudasta ja katseli Rosalban kasvoja. Taisi olla aivan oletettua, että kurtisaanilla oli paljonkin sanottavaa naisten kohtalosta tässä maailmassa – kuinkahan monta kertaa nainen oli itse saanut kuulla jotain samanlaista? Sitä demoni ei tiennyt, eikä oikeastaan halunnut kysyäkään – se ei kuulunut hänelle, eikä hänellä ollut tapana repiä vanhoja haavoja auki. Tai uusia.
"Mh. Kyllähän monella taitaa olla sellainen naisihanne," sarvipää sulki silmiään tuumiessaan, mutta avasi ne hetken päästä rauhallisesti hymyn kera.

"Onhan se totta, etten yleensä vietä kovin pitkiä aikoja ihmisten kanssa kerralla – tämä työni on oikeastaan poikkeustapaus. Ja ehkäpä minulla on tapana törmätä erilaisiin ihmisiin juuri sen takia, koska olen demoni," Roswell jatkoi hymisten. Ehkäpä ihminen osasi olla avoimempi, kun tuon ei tarvinnut huolehtia tulevansa toisen ihmisen arvostelemaksi. Tai ehkäpä sellainen ihminen, joka kykeni demonin kanssa ylipäätään olemaan, oli sellainen, joka mieluummin seurasi omaa tietään.
"Mutta monella tapaamallani naisella on hyvin erilainen käsite siitä, mitä he voivat tehdä. Ehkäpä se on muokannut näkemykseni tällaiseksi… Tai ehkä olen vain romanttinen hölmö," demoni virnisti.

Mies ei voinut kuin hymistä huvittuneena Rosalban miettiessä, josko tuon pitäisi hankkia mitali tai pokaali neuvonantajan voittamisesta. Mikäs siinä. Ehkäpä hänenkin piti hankkia pokaali, vaikka hävisikin… Mutta liiaksi hassutteluksi peli ei voinut nyt mennä. Nythän se kävi mielenkiintoiseksi, kun yksi naisen nappuloista oli uhkaamassa hänen kuningastaan. Eihän neuvonantaja voinut päästää kuningastaan niin helpolla.
"Hm. Muttei matti," Roswell tuumasi, antaen katseensa vilkuilla lautaa hetken. Seuraavaa liikettä mietittiinkin pidempään, kuin niitä aikaisempia. Olihan hänellä monta tapaa, millä saisi kuninkaansa pelastettua… Mutta mikä niistä olisi se paras, ja mikä ei johtaisi häntä ansaan?

Lopulta tuo päätti hoitaa toisen lähetin pois laudalta.

Oli ihan järkeen käyvää, etteivät kaikki matti meikäläiset hakeutuneet demonin seuraan. ”Se on ymmärettävää. Jumalaa pelkäävä tavallinen kansalainen tuskin haluaa vuosien pelottelun jälkeen istua teitä vastapäätä. Pahoitteluni siitä”, Rosalba sanoi hymyillen ja vilkaisi sarvia. Häntä ne eivät edes hätkäyttäneet. Hän oli huomannut Roswellin käyttäytyvän huomattavasti inhimillisemmin kuin useampi ihminen! ”Mh… Se riippuu mahdollisuuksista joita on annettu. Köyhemillä alueilla harvalla on valinnanvaraa muuttaa vuosisatoja kestänyttä perinnettä. Jotkut toki aina rikkovat rajoja, mutta se on asia erikseen. Eräs lempi sanontojani onkin: ’vain rikkailla on varaa olla hulluja’”, nainen totesi ja teki siirtoaan. Normaalin ihmisen elämässä ei ollut aikaa muulle kuin elannon tienaamiselle ja selviämiselle. Hän halusi jonain päivänä vetäytyä kaupungista ja löytää jostain rauhan. Hän tekisi töitä niin kauan kunnes hänellä olisi tarpeeksi varantoja tai kunnes hänen ulkonäkönsä ei enää kelpaisi. Jos hän kertoisi suunnitelmistaan kenellekään ne varmasti masentaisivat. Hän kuitenkin oli kehdostaan saakka elänyt tätä elämää.

Lähetti joutui syödyksi ja Rosalba joutui pohtimaan pidempään. He olivat suhteellisen tasavertaisia pelaajia. Naisen sormet tanssivat muutaman nappulan väliä, mutta hän lopulta siirsi torniaan huomattuaan suojauksessaan aukon. ”Mukavaa, ettei tämä ole liian helppoa”, nainen totesi vetäen pitkät hiukset olkansa ylitse. Hän sormeili latvoja ja katsoi vastustajaansa virnistäen.

Roswell naurahti ja pudisteli päätään toisen pahoitteluille. Jos joku ei halunnut olla demonin kanssa, ei se häntä haitannut. Se oli aivan jokaisen oma päätös, vaikka pelottelu olisikin sen saanut aikaan. Mutta vaikka se olisi häntä harmittanutkin, Rosalban ei pitäisi siitä pyytää anteeksi. Kukaan yksittäinen henkilö ei ollut siitä vastuussa.
"Demonit ovat tainneet itse maineensa mustata, pelkään pahoin. Eikä varovaisuus toki ole pahasta, kun ottaa huomioon, millaisia ne pahimmat voivat olla," Roswell hymähti ja antoi keltaisten silmiensä katseen pysytellä naisessa. Joutuivathan viattomatkin kärsimään siitä… Mutta väärään demoniin luottaminen myös aiheuttaisi viattomien kärsimystä. Johonkin sattuisi aina.

Ja mitäköhän hänenkin läsnäolonsa oli tehnyt monelle. Eihän hän ollut ihmisiä tappamassa tai satuttamassa, ainakaan tieten tahtoen… Mutta hänenkin täytyi syödä. Olikohan hän koskaan saattanut jonkun neitosen ongelmiin, koska sattui viettämään yön tuon luona? Ei Roswell uskonut, että kukaan siitä itse kävisi mainitsemaan – ei hän ainakaan – mutta…
"Jo yhdessä maailmassa on niin monta erilaista henkilöä," oli ainoa asia, minkä demoni oikeastaan kykeni sanomaan tähän hätään

Vanha sarvipää virnisti Rosalban mainitessaan nauttivansa haasteesta, nyökäten siihen itsekin.
"Niin… On pakko sanoa, ettei mikään tunnu kauhean hyvältä, jos sen eteen ei tarvitse tehdä mitään työtä."

Ensimmäisen pelin Roswell voitti lopulta, mutta Rosalba vei pelin toisessa. Hän oli äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen. Rosalban oli kuitenkin pakko jaloitella hieman välillä ja kun hän nousi vaeltamaan ikkunan luokse hän huomasi lähes koko kaupungin olevan pimeä. He olivat varmasti ylittäneet keskiyönkin. Kylmässä ilmassa tähdet tuntuivat loistavan lähes entistä kylmempinä. ”Linna on varmaan lähes kokonaan unessa”, Rosalba totesi laskien verhon takaisin paikalleen, sillä ikkunan luona tuntui häijy veto.


”Saanko tiedustella yhtä asiaa. Miksi Lordi Grinwald halusi lahjoittaa teille kurtisaanin yöksi? Te ette ole käyttäneet minua laisinkaan kuten yleensä ja suoraan sanoen se on hyvin harvinaista. En oikeastaan muista koko aikanani vastaavaa iltaa kun ainoa, mitä minusta on haluttu on korkeintaan keskustelua. Hänelle olisi tullut huomattavasti huokeammaksi lähettää vaikka komea kello”, Rosalba sanoi ja käveli tutkimaan kirjoja. Ne olivat selkeästi tarkoitettu koristeiksi, mutta ei se häntä häirinnyt. Toisinaan muiden ylenkatsomat kirjat saattoivat yllättää. Eikä hän ollut todellakaan nirso lukemisissaan. Hän selaili aina muutaman sivun ja laittoi teoksen pois odottaessaan vastausta. Hän oli pohtinut päänsä puhki asian tiimoilta ja hänen oli vain pakko saada tietää.

Roswell yllättäen pääsikin voittamaan. Eihän hän ollut siihen oikeastaan pyrkimässä, mutta Rosalbalta vain näytti loppuvan sotilaat kesken. Mutta niin kai yleensä sen valkoisen pelaajalla oli tapana voittaa, kiitos etulyöntiasemansa ja aloituksensa. Yhteen peliin ilta ei kuitenkaan jäänyt, kaksikon jatkaessa – eikä tällä kertaa demonin omat kyvyt näyttäneet riittävän puristaakseen toisen voiton. Ehkäpä, jos kolmas peli tuli, hänen oli parempi vaihtaa taktiikkaa ja yllättää vastapelaaja…

Demoni jäi tuolille istumaan, vaikka nainen päätti nousta jaloittelemaan. Hän istui mieluummin itse, ja olihan hänellä nyt tehtäviäkin. Liikuteltuja nappuloita siirrettiin takaisin niiden oikeille paikoille shakkipöydän ruuduille pelin loputtua.
"Mh. Varmaankin. On kai nyt jo aika myöhä," Roswell vilkaisi naisen suuntaan toisen perääntyessä ikkunoiden luota. Hän ei itse oikein koskaan osannut sanoa aikaa, mutta olivathan he viettäneet jonkin aikaa pelatessa. Muut olivat varmasti jo nukkumassa.

Rosalballa oli muutakin sanottavaa, tällä kertaa kysymys toteamuksen sijaan – ja jos totta puhuttiin, tähän demoni ei osannut vastata. Hänellä oli aivan sama kysymys mielessään…
"En… Oikeastaan osaa sanoa," tuo tuumasi ja nojasi tuolissaan, katsellen naisen suuntaan,
"En voi sanoa, että olisin arvon lordin kanssa mitenkään erityisen läheisissä väleissä. Minkäänlainen lahja tuntuu oikeastaan aika kummalliselta, etenkin… Tällainen lahja."

Roswellilla ei ollut aavistustakaan miksi hänet oli lähetetty. Nainen lopulta kohotti katseensa pää kallellaan. ”Olemme samaa mieltä. Enkä minä olisi suostunut, ellei hän olisi ollut pidemmän aikaa mesenaattini. Heitä minulla ei ole varaa loukata mitenkään”, nainen totesi huokaisten ja sulki selaamansa kirjan. ”Olkaa varovainen hänen kanssaan. Hän on viime aikoina käyttäytynyt hieman oudosti”, Rosalba totesi ja vilkaisi Roswelliä. Mies tuskin käsitti kuinka monta omaa sääntöään hän oli juuri rikkonut alle minuutissa. Nainen painoi katseensa hetkeksi kirjaan, mutta sujautti sen takaisin palaten tuolinsa ääreen. ”Tosin maineeni saa kolauksen, jos kukaan kuulee minun pelanneen ainoastaan shakkia koko yön”, kurtisaani totesi naurahtaen ja heilautti kättään. Kun demoni pyrki välttelemään rakastelua oman kunniansa vuoksi Rosalba joutui kierolla tavalla luopumaan omastaan. Toisaalta, mitä muutakaan hän voisi tehdä? Jos hän lähtisi se olisi varma merkki epäonnistumisesta ja asiakas voisi vaatia rahojaan takaisin.

Istahdettuaan tuoliin Rosalba katsoi demonia hymyillen ja osoitti kohti miehen nappuloita. ”Paras kolmesta?” Hän ehdotti silmät tuikkien. Kurtisaani asetteli helmojaan paremmin, sillä ilma tuntui hieman viileältä huoneessa. Ilmeisesti ikkunoiden veto oli vain pahentunut, mutta ei se häntä haitannut. Hän voisi upota lämpimään kylpyyn kotonaan, kuten hänen varmasti oletettiin tekevän.

Roswell kallisti päätään lievästi ja sulki silmänsä, käden noustessa sukimaan leukaansa. Rosalbakaan ei tiennyt syytä – ja no, eihän tuo olisi kysynytkään, jos tuo olisi tietänyt tulosyystään enemmän. Se oli kyllä hyvin outoa. Lordi oli kuitenkin ilmeisesti tämän naisen… Asiakas, pidempiaikainen sellainen. Luultavasti oli tehnyt lähempää tuttavuutta kurtisaanin, kuin neuvonantajan kanssa… No, ymmärrettävästi. Mutta Rosalban mielestä tämä oli enemmän kuin outoa. Naisesta tässä ilmeisesti oli myös mahdollisesti jotain epäilyttävää. Kenties. Ehkä se oli vain outo lahja, ehkä lordi oli jotenkin vain saanut selville, mistä Roswell piti ja yritti ostaa kiitollisuutta… Tai ehkä se oli jotain pahempaa.

Demoni avasi silmänsä ja tuon mietteliäs, vakava ilme muuttui taas leppoisammaksi, katseen ollessa lempeä ja hymyn tuodessa kasvojen uurteet esille.
"Ah, pahoitteluni," sarvipää hymyili pahoittelujensa lomasta, eihän tuo oikeastaan ollut ajatellut, kuinka… Tieto siitä, ettei neuvonantaja – joka oli vielä demoni, kaiken lisäksi – käynyt puolialastomaan naiseen kiinni luvan kanssa oli kurtisaanille pahaksi. Mutta ymmärsihän hän sen.
"...Tosin, ei kukaan ole meitä katsellutkaan, enkä usko ovenkaan takana olevan ketään kuuntelemassa. Eihän kukaan tiedä, mitä meidän kesken tapahtui. Itse en ainakaan ajatellut sanoa siitä mitään, uskokoot mihin haluavat."

Rosalba asteli tuolilleen ja istahti alas, ilmeisesti nyt taas valmis uuteen peliin silmät säihkyen. Sehän sai vain Roswellin naurahtamaan, toisen nuorekas innokkuus jotenkin niin huvittavaa… Mutta siksihän hän nauttikin muiden elävien olentojen seurasta.
"Käyhän se," demoni virnisti.

Ajattelukin siitä, että joku olisi kehdannut tirkistellä hänen ja asiakkaan keskenäisiä toimia oli Rosalbasta halveksittavaa. Hän oli osittain saanut oman asemansa hyväksi sen vuoksi, ettei hänen vuoteestaan yllätetty ketään. Vartijat pitivät siitä huolen ja heitä ei ollut helppoa lahjoa. Nainen ravisti vain päätään pahoittelulle. ”Minä olen teidän lahjanne ja lahjan saaja yleisesti ottaen saa päättää mitä yllätyksellään tekee”, nainen totesi ja keskittyi sitten haastamaan Roswellin uudelleen. Eihän tasapelissä ollut mitään hauskaa!

Rosalba antoi aloituksen jälleen vastustajalleen ja koetti vaihtaa jälleen peli tyyliään. Hän uskoi siihen, että kokeneen vastustajan paras haastaja oli vaihtelevuus. Jos oli kovin ennalta-arvattava huomasi häviävänsä nopeammin ja nopeammin. ”Olen kuullut paljon hyvää linnan kirjastosta. Kuinka suuri se todella on?” Nainen kysyi pelin lomassa. Hän oli aina halunnut nähdä kirjaston. Kun hän oli linnassa hän oli täällä kurtisaanina ja silloin asiakkaan raahaaminen tomuisten kirjojen sekaan voisi olla väärä valinta. Hän epäili mitä tapahtuisi, jos hän koettaisi tulla hoviin muulloin. Ensinnäkin hänen asiakkaansa asuivat usein täällä, jolloin saattaisi syntyä hämmennystä. Toisekseen näiden vaimot asuivat samassa linnassa. Rosalba ei välittänyt näiden naisten tapaamisesta.

Roswell oli taas kerran aloittamassa, ja hänen täytyi myöntää: vaikka hän oli pelannut sen takia, koska Rosalba halusi… Oli hän oikeastaan nyt kunnolla innostumassa pelaamisesta. Demoni oli pitänyt itsensä jotenkin niin irrallisena kaikesta, jonain sivustakatsojana, vaikka itse pelaaja oli ollutkin. Se kai oli hänen tyylinsä muka jonain vanhana ja arvokkaana demonina – ja neuvonantajana. Mutta kyllä hän näytti kykenevän innostumaan tästäkin, mikä oli mukava tunne. Joskus oli ilmeisesti hauska kilpailla – etenkin, kun kukaan ei voisi vahingossakaan satuttaa itseään.

Kiitos uuden innostuksensa, sarvipään rauhallisuudessa oli jotain uutta särmää tuon liikuttaessa sotilaitaan laudalla. Hymy huulillaan tuo katseli naista ja odotti kärsivällisesti toisen liikettä.
"Kirjasto?" Roswell hymyili päätään kallistaen toisen kysymykselle. Hassua, sinnehän hän olisi Rosalban vienyt, jos tilassa olisi ollut shakkilauta. Hän ei kyllä osannut sanoa muistaneensa koskaan nähneensä sellaista kirjastossa, tosin…
"No, ei se ehkä ole se kaikista suurin ja hienoin, minkä olen elämäni aikana nähnyt," demoni aloitti, katseen käydessä hetkellisesti vilkaisemaan alas tuon miettiessä omaa siirtoaan,
"Mutta se ei taida olla kirjastolle reilua. Olenhan käynyt aika monessa… Tällä lähiseudulla se taitaa olla yksi niitä hienompia. Kuningassuku on tainnut aina olla kova lukemaan," demoni tuumaili hymisten.

Jos Roswell olisi kuvaillut tunnettaan Rosalba olisi voinut myhistä kokevansa usein samoin. Hän usein katsoi ulkoa sisälle ja teeskenteli kuuluvansa porukkaan. Hän pelasi samoja pelejä, mutta hänen sääntönsäkkin olivat erilaiset. Tällä hetkellä hän oli kuitenkin hyvin paljon paikalla.

Vastustajan siirto oli agressiivisempi kuin ennen ja sai Rosalban kulman kohoamaan. Hän hymyili leveästi ja vastasi hieman samalla tyylillä. Tulella tulta vastaan! ”Kirjasto”, Rosalba toisti pientä intoa äänessään. ”Minä oletan, että elämäsi on ollut hieman pidempi kuin keskiverto ihmisen”, Rosalba totesi hymähtäen. Se toisi aina oman perspektiivinsä asioihin. Jos oli elänyt pitkään oli varmasti nähnytkin yhtä sun toista. ”Eikö se ole vain hyvä merkki suvusta? Tieto on aina luuloa parempi”, Rosalba totesi ja hymähti: ”oma kokoelmani on hyvin pieni vielä. Lähinnä runoja ja tietokirjallisuutta. Kartanossani on yksi huone omistettu kirjoille ja se ei ole vielä puolillaankaan”, Rosalba kertoi, sillä ei ollut salaisuus, että hän omisti kartanon. Porvareilla oli kesätaloja ja muita, rikkaimmilla kartanoita, jotenka Rosalba tunsi ylpeyttä kyettyään ostamaan omansa. Se oli tietynlainen status symboli ja turva tulevaisuudessa. Hän ei malttanut odottaa päivää, jolloin voisi myydä kaupunki talonsa. ”Ehkä jonain päivänä vielä vierailen kirjastossa”, nainen totesi tuumivasti ja kurtisteli kulmiaan hieman omalle siirrolleen.

"Niin… Olen tainnut ihmiseen verrattuna elää ikuisuuden jos toisenkin," Roswell naurahti toisen kysyessä hänen iästään. Eipä se hänelle ollut mikään arka paikka, normaaliahan vanheneminen oli… Joskin hänellä ei aivan ollut omasta iästään tarkkaa tietoa. Shakista taas oli ilmeisesti kehkeytymässä paljon mielenkiintoisempi peli, molempien pelatessa hyökkäävästi. Vanha sarvipää hymyili. Yleensähän hän hidasteli ja yritti saada vastapelaajansa laittamaan itsensä ansoihin, mutta tästä taisikin tulla vähän lyhyempi peli.

"Olette oikeassa. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, eikä lukeminen lopu kesken. Liian suuri kirjakokoelma tekee kyllä lahjojen hankkimisesta entistä vaikeampaa miehelle, jolla on jo kaikkea," demoni hymisi virnistäen. Mutta tällä hetkellä huoneessa oli myös toinen, joka nautti lukemisesta. Olihan se tullut esille jo aikaisemminkin, mutta se, että Rosalba oli aivan keräilijäkin, ja tuossa mittakaavassa… No, se ei ollut aivan käynyt ilmi aikaisemmista keskusteluista. Nainen oli ilmeisesti hyvinkin rikas, mutta ehkä sen pitäisi olla oletettua rikkaiden, no, viihdyttäjältä. Kirjojen ostamisen ei siten luulisi olevan ongelma, mutta…
"Taitaa olla hankalaa päättää, mitkä kirjat päätätte ottaa kokoelmaanne," Roswell tuumi ääneen. Tilaa oli vain tietyn verran, ja jokainen kirja vei tilansa. Ehkä yksittäinen kirja ei ollut mitenkään kovin suuri, mutta kun niitä alkoi olla satoja…

Neuvonantaja siirteli sotilaitaan laudalla, vastaten toisen liikkeisiin. Kovin tyhmänrohkeaksi tuo ei kuitenkaan halunnut alkaa, aina arvostaen omia nappuloitaan sen verran, ettei pitänyt uhrauksista. Rosalbaa taas näytti kiinnostavan enemmän ajatus siitä, että pääsisi joskus käymään linnan kirjastossa.
"Ah. Niin. Käyttekö useinkin täällä…?"

Rosalba naurahti lahjojen hankinnalle: ”ah, mutta kirjat ovat minun salainen paheeni. Lisäksi antakaa minulle kaunis koru päivänä minä hyvänsä ja olen iloinen”. Nainen säilytti saamiaan koruja kunnes voisi myydä ne hyvällä omatunnolla pois. Koruista hän piti juurikin sen vuoksi, että ne voisi myöhemmin myydä, mutta ne olivat myös hyvin persoonattomia. Paras lahja jonka hän oli ikinä saanut oli undulaatti pari. Tosin kirjoista päättäminen hänen kokoelmissaan… ”Ei oikeastaan. Luen jokaisen ja jos kirja on sellainen, jota haluan lukea uudelleen se jää tai jos se on muuten kiehtova. Minulla on hyvä yhteistyösuhde erään kirjakauppiaan kanssa ja saan yleensä palautettua kirjat”, nainen totesi ja siirsi kuningatartan ensimmäisen kerran.

Rosalba oli nopeampi uhraamaan omia nappuloitaan, mutta onneksi Roswell halusi varjella omiaan. Se toi mielenkiintoisen sävyn heidän peliinsä kun nainen koetti härnätä ”helpolla” nappulalla. Hän kuitenkin katsahti demonia tuon kysyessä kuinka usein hän kävi linnassa. ”Harvemmin. Toisinaan juhlissa seuralaisena tai vierailemassa, mutta kun käyn täällä olen aina… seuralaisena. Minusta tuntuu, ettei kukaan arvostaisi haahuiluani. Epäilen vahvasti päästettäisiinkö minua edes kirjojen pariin saatikka annettaisiin lainata. Tosin yleensä kun saan kirjan käsiini unohdan ajan ja paikan, jotenka tuskin edes pääsisin kirjastosta ulos kirjan kanssa juututtuani lukemaan”, nainen totesi naurahtaen ja nojasi hetkeksi taaksepäin. Hän ei maininnut mitään vihaisista vaimoista tai kirkon paheksunnasta. Ei hän halunnut vaivata Roswellin päätä hänen turhilla ongelmillaan, joihin oli täysin ymmärrettävä syy.