Kirjoittaja Wolga » 22 Huhti 2016, 09:47
Oranssit liekit nuolivat ahnaasti puita, jotka niiden armoille oli annettu. Tuli oli erityisen viehko elementti, luonnonvoima joka oli hallittuna kaunis ja tarpeellinen, mutta irti päästessään söisi kaiken alleen. Lumoutuneena haalean ruskeiden silmien katse tuijotti liekkeihin, ajatusten samalla upotessa jonnekin mielen syvyyksiin käymään läpi tätä päivää ja tulevaa yötä. Hetken antoi mielensä käydä myös vanhempiensa luona. Eivät nuo vielä olisi huolissaan, mutta kunhan ilta pimenisi, lähtee joukko nuoria aatelismiehiä ja näiden palvelijoita etsimään naisparkaa, kaikenlaiset vaarat odottivat yksinäisiä neitoja. Olisivatpa vain tienneet missä nyt oli. Ainahan hän voisi perustella retkensä sillä, että jos aikoi joskus runnoa mielipiteitään ja politiikkaansa läpi, tehdä muutoksia lakeihin ja ihmisten mieliin, täytyi hänen tuntea tämä maa ja sen asukit läpikotaisin. Oli hyvä aloittaa ajoissa.
Ajatuksen juoksu seisahtui, kun ovi kävi ja miehen askeleet narahtelivat vanhaa lattiaa vasten. Kulmat kohosivat yllättyneenä, kun yltäpäätä veressä oleva mies esitteli peuran päätä kuin voitonmerkkiä ja kyseli häneltä mihin moinen olisi hyvä sijoittaa. ”Sinun piilopaikkasihan tämä on”, hymähti ja katseli kuolemaa henkivää ilmettä peuran elottomassa päässä, sen suu roikkui epämiellyttävän näköisenä auki ja kieli valui suupielestä ulos. Ei mikään erityisen kaunis näky, mutta silti tällaiselle aatelisneidolle varsin kiehtova uutuudessaan. Kuolema muutenkin kiehtoi, sellainen mikä ei tapahtunut turhaan – sellainen jonka marttyyrit ja sankarit kuolivat. Olisi upeaa olla se, jonka ajatuksiin ja tekoihin ihmiset palaisivat vielä pitkään kuoleman jälkeen. Elää ikuisesti kansan mielissä, kirjoissa ja tarinoissa. ”Mutta, onhan tuo aina mauton”, ilmoitti lopulta ja kieltämättä toivoi, että mies veisi raadon pään mennessään eikä ripustaisi sitä seinälle. Oli riittävän kammottavaa nukkua vieraassa tuvassa ihmissuden kanssa, peuran tyhjänä tuijottavat silmät samassa tilassa olisi jo sietämätöntä.
Katse siirtyi arvioivana miehen kasvoihin ja nyt vasta huomasi verisen pyyhkäisyn siinä. Oli oikeastaan suloista, että mies oli joutunut tilanteeseen jossa täytyi pyyhkiä otsaa. Jotenkin inhimillistä ja helpottavaakin, ei Fergus ehkä ollutkaan niin kylmäverinen tappokone kuin voisi olla – tai ainakaan niin tarkka. Tarkat tappajat tuskin pyyhkivät otsaansa nylkiessään saalistaan. Pysähtyi lopulta hakemaan miehen katsetta vastaamaan omaansa. ”Olisiko Herra niin hyvä ja pesisi kätensä, jotta voit auttaa minua avaamaan nappeja?”, pyysi ja osoitti sitten mekon selkäpuolella kulkevaa pitkää nappiriviä. Hänellä olisi varmaan nyt hyvä hetki peseytyä, jos toinen ryhtyisi valmistamaan heille ateriaa. Valitettavasti ei saanut kuitenkaan mekkoaan auki ilman apua, tai olisi kai saanut jos olisi oikeasti yrittänyt, mutta halusi nähdä hukkamiehen reaktion pyyntöönsä.