Hiomaton timantti

"Ei!" Garrett intti kovastikin vastaan. Marduk ei todellakaan tulisi menemään minnekään ilman, että peittäisi ällöttävät silmäkuoppansa! Pelkkä ajatuskin puistatti. Hienostopiireihin moinen ei sopisi.
"Aateliset eivät ole niin uteliaita. Se ei sovi käytöstapoihin," kreivi kuulosti kovinkin varmalta itsestään laittaessaan kaltaisiaan ihmisiä jollekin jalustalle, mille normaalit rahvaat eivät koskaan voisikaan ylettyä. No, taisivathan muut tietää, että sellainen käytös oli vain yhtä esitystä ja oikeiden tunteiden peittelemistä. Garrett ainakin itse oli kovin utelias tapaus, sen monet olivat varmasti saaneet huomata.

Mutta tässä tapauksessa hän tiesi, mitä liinan takaa paljastuisi – eikä hän pitänyt siitä! Joten tietenkään ketään muutakaan ei pitänyt kiinnostaa. Se kiinnostus kun ei ollut minkään arvoista.

Hiusten harjaus ja selvittäminen oli yksi suuri operaatio, mutta kreivi ei näyttänyt olevan kovin närkästynyt siitä. Ei, vaikka se työtä olikin – ja kovaa sellaista – hän tiesi lopputuloksen olevan kaiken sen vaivan arvoista. Ja totta kai hän arvosti kehuja työstään… Mutta neitokaisten tuominen asiaan vain sai miehen kovin hämmentyneeksi.
"E-En tietenkään!" Tuo vastasi nopeasti, kuulostaen kovinkin nolostuneelta – aivan kuin sellainen ajanvietto naisten kanssa olisi ollut kovinkin tuhmaa ja sopimatonta.

"K-Kreivit eivät palvele muita! Siihen minulla on palvelijoita. Ratsujen harjoja saa kyllä silloin tällöin harjata," Garrett jatkoi, vetäen harjaa toisen hiusten lävitse. Nyt ne alkoivat tuntua paremmilta. Pehmeiltä, selviltä. Harjakset suorastaan liisivät hiussuortuvien läpi ilman, että takertuivat minnekään. Se sai nuorukaisen tyytyväiseksi, tuon lopettaessa tekemisensä ja katsoessaan työnsä jälkiä.



((No Garrettin on nyt paha mennä sanomaan, että vanhus on lohikäärme. Mutta aivan itse se verta nenästään kaivoi, Garrett varoitti!))

[Aksutar]

"Eivätkö?", Huvittuneena vanhus hymisi, Garrettin kertoessa, etteivät aateliset niin uteliaita olleet, että silmistä olisivat kyselleet, "Teillä mahtaa sitten olla tylsää juhlissa, kun kukaan ei ole kiinnostunut toisista lainkaan ja uteliaisuuttaan kysele asioita", vanhus jatkoi, tietäen kyllä ettei se nyt ihan noinkaan mennyt.

Virne kasvoilla kävi vain leviämään, Garrettin käyden niin nolostuneeksi kun neidot puheeksi tulivat. Eipä kreivillä tainnut edes olla mitään kokemusta neitokaisista pahemmin, tuollainen neiti kun itsekin oli. Mitähän siitäkin tulisi, kun kreivin oli aika valita kumppani ja sukuaan jatkaa? Voi sitä sotkua Marduk kyllä aikoi seurata sivusta ja tiiviisti, kenties jopa nokkansakin tunkea taas toisten asioihin, ihan vain koska kykeni! Garrett saisi sietää vanhaa liskoa vielä pitkään, Ajankiitäjä ei ollut jättämässä aatelista rauhaan vielä toviin - ja sen Garrett saisi myös ajan myötä huomata.

"Ai. Kyllä minä mieluummin neitojen kutreja harjailisin, kuin typerien kaakkien", Marduk hymähti, samalla kääntäen päätään sivulle, paremmin kohden Garrettia. Ja se pää kääntyi aina vain pidemmälle, kunnes vanhus epäluonnottomasti tuijotti kreiviä kasvoihin, pään ollen kääntynyt kokonaan ympäri kuin pöllöllä.
"Oletko edes koskaan viettänyt aikaa neitokaisten kanssa? Kahden kesken?"



// Vanhuksia pitää kunnioittaa, Garrett hyvä. Kreivi on nyt huonossa valossa //

"On meillä paljon muutakin, mistä puhua! Meillä on elämässämme niin paljon mielenkiintoisia asioita," Garrett tuhahti, sillä eihän hän tietenkään voisi hyväksyä kenenkään moittivan aatelisten juhlia tylsiksi! Nehän ne niitä parhaita juhlia olivat, eivät rahvaat moisesta tienneet mitään. Joku Mardukin kaltainen, joka ei koskaan kunnon juhlissa ollutkaan, ei ymmärtäisi kyllä mitään! Kreivihän ei itse tietenkään ollut rahvaiden juhlissa ollutkaan, mutta hän tiesi kyllä. Aatelisillahan ne rahat olivat, muutenkin. Juhliin meni aina paljon rahaa, joten se oli vain järkevä johtopäätös…

Marduk ei kyllä tiennyt mistään mitään. Ei edes hevostenhoidosta. Garrett pyöräytti silmiään, kuin lohikäärme olisi sanonut kovinkin typeriä asioita, kuin tuo ei olisi ymmärtänyt näitä itsestäänselvyyksiä.
"Ratsut eivät osaa harjata itse itseään, ja totta kai niiden täytyy näyttää hyviltä allani. En voisi näyttäytyä jonkin likaisen otuksen seurassa," nuorukainen näpäytti. Liskon oli hyvä panna merkille, että tässä tilanteessa Marduk itse oli hevosiin ja muihin ratsuihin rinnastettavissa.

"Ja totta kai minä olen ollut kahdestaan neitojenkin kanssa! Vaikka miesten on tapana hoitaa perheensä asioita, joskus asialla on nainen. Ja onhan minulla paljon palvelustyttöjäkin…"



((Marduk on vieläpä sokea. Mutta Garrett ei kunnioita tuollaisia.))

[Aksutar]

Niin paljon mielenkiintoisia asioita... No, kukin kai tyylillään. Totta kai Garrettin elämä oli kreivin mielestä täynnä mielenkiintoisia asioita ja arjesta poikkeavaa juhlaa, mutta jos Ajankiitäjältä kysyttiin, ei Garrett tiennyt mistään mitään. Tosin, kaiketi sekin oli mielipidekysymys, mitä nyt joku piti mielenkiintoisena ja mitä ei. Joillekin ne aatelisten juhlat ja näytelmistä tai taiteesta puhuminen saattoi olla suurtakin hupia, siinä missä Ajankiitäjälle suurin mielenkiinnonkohde oli tämä sota. Sota, jota hän ja kumppaninsa pitivät vain esityksenä, pelinä, taideteoksena jota seurailla. Voi kuinka kuolevaiset osasivatkaan olla mielenkiintoisia oman pienen tarinansa puitteissa, puhumattakaan siitä, jos nuo pienet mitättömyydet sai vedettyä mukaan suurempaan esitykseen.

Marduk päästi pitkän, tietäväisen hymähdyksen Garrettin puhuessa hevosista, tietäen kyllä asianyhteyden itseensä tässä tapauksessa. Se hymähdys kuulosti samaan aikaan tylsistyneeltä, mutta myös osin uhkaavalta ja varoittavalta. Aivan kuin antaen nuoremmalle vihiä, ettei tuon pitänyt alkaa suutaan liikaa soittamaan.

"Et tainnut ymmärtää ihan, mitä ajoin takaa, kun neitokaisista ja kahdenkeskeisestä ajasta puhuin", Vanhus kävi naurahtamaan, "Etkö muka koskaan ole aatelisneitoja sillä silmällä katsonut? Tai edes niitä palvelustyttöjäsi? Vähän koittanut vihjailla mielenkiinnosta? Antaa heidän ymmärtää, että haluaisit ehkä läheisempääkin tuttavuutta?", kysely jatkui, samalla kun vanhus nousi jälleen omille jaloilleen ja käännähti paremmin kreivin puoleen.
"Et elä ikuisesti - kai, Garrett hyvä. Eikö sinun kaltaisen, nuoren ja terveen uroksen pitäisi jo katsella kumppania? Jatkaa sukua, ennen kuin se on liian myöhäistä?", Vanhus hymisi kulmiaan kohottaen, "Vai eivätkö neitokaiset kiinnosta siinä mielessä? Kiinnostaako sinua kenties toiset urokset?".



// Vanhaa vammautunutta papparaista et kunnioita? Sokeaa reppanaa, joka kadunkulmalla kerjää ja koittaa vain perhettään elättää? Hyi häpeä //

"M-mit–" Garrett sai vain hämmentyneen änkytyksen pihalle toisen puheita kuunnellessaan, nuorukaisen silmät suurina hämmennyksestä tuon ottaessa yhden perääntyvän askeleenkin Mardukin kääntyessä ympäri häntä katsomaan. Harja laskeutui muun käden mukana alas, vierelle. Keskustelunaihe olikin yllättäen muuttunut kovin oudoksi aivan yllättäen, eikä kreivi ollut selvästikään siihen varautunut, vieläkin kovin hämillään toista pitkään tuijottaen. Ja sitten tietenkin tuli se nolostuminen, korvien punertuessa lämmöstä hieman. Olisivathan ne posketkin varmasti, mutta paksun puuterikerroksen alta moista värivaihdosta oli hankala nähdä.

"E-Ei tietenkään! Ne, ne miehet siis! Eivät miehet minua kiinnosta!" Tuo intti kovastikin vastaan, sen kasvojen kuumotuksen ja punerruksen taitaen muuttua nolostumisesta ärtymykseksi, kun moisia asioita päin hänen naamaa ehdotettiin!
"O-Olen nuori! Minulla on vielä paljon aikaa miettiä! E-Ei minun edes tarvitse miettiä sellaista vielä, minulla on niin paljon aikaa! S-Sillä… Sillä totta kai minun täytyy saada paras mahdollinen vaimo. Kuka tahansa ei Fortescuen sukua voi jatkaa, vain parhaista parhain aatelisto käy!" Garrett selitti kovasti, varmaankin ollen sanonut samat asiat muille jo monet kerrat – tosin, niissä tilanteissa hänelle ei oltu taidettu vihjailla vaikka ja mitä tuhmuuksia, eikä tuolla siten ollut mitään syytä korottaa ääntään.

Jos kreivin vanhemmista edes toinen olisi ollut hengissä, mitä luultavimmin pojalle oltaisiin järjestetty jo vaimo ajat sitten.



((Garrett änkyröi, koska ei voi sanoa totuutta. Siellä se uhoaa ja mutisee, että ei se missään kerjää…))

[Aksutar]

Jälleen se virne levisi vanhuksen kasvoilla niin, että saattoi hyvinkin jo jämähtää vanhoille kasvoille. Hyvä ettei Ajankiitäjän posket jo krampanneet kaikesta tästä virnuilusta ja hymyilystä. Kovasti vaivautuneeksi ja punastelevaksi muuttunut kreivi väitti, ettei häntä miehet kiinnostaneet ja vetosi siihen, että hän oli vielä nuori eikä mitään kiirettä kumppanin valitsemiselle ollut.
"Nuori ja nuori", Vanhus hymisi, "eikös Hänen Majesteettinsa ole teitä nuorempi? Hänellä on jo vaimo, kauniskin vielä, sekä ensimmäinen jälkeläinen. Eikö teidänkin jo pitäisi pistää töpinäksi?".
"Säälihän se olisi, jos Fortescuen suku teihin sammuisi. Ei niitä pentuja niin helposti saada - saatikka sitten pidetä elossa ja kasvateta!".

"Et selvästikään ole omatoiminen kumppaninetsimisen suhteen", Partaansa sukiva vanhus tuumi, pää kallellaan kreivin puoleen katsellen.
"Ehkä minun pitäisi auttaa sinua naaraan löytämisessä", Marduk virnisti, "Minä tiedän kyllä, millainen on paras mahdollinen kumppani - siksi teinkin hänet itse. Kauniimpaa saat etsiä, ehkä joskus vielä näytänkin hänet sinulle".

"Mutta se ei liene tämän illan asia enää", Päättäväisenä vanhus nyökytteli, "Ilta on jo pitkällä ja minua ei huvita enää olla hereillä".



// Kyllä se kohta voikin kerjätä ja kerää säälipisteitä, odotas vain. Mut nyt sun on pakko tunnustaa, löydettiin Crimin kanssa sut heppapelistä //

"No… No!" Garrett tuhahti käärmeen mainitessa, kuinka kuningas oli nuorempi, omasi vaimon ja vielä jälkeläisenkin. Mihin tämäkin maailma oli mennyt, ajatus oli suorastaan kauhea! Hän kun oli aina elänyt maailmassa, missä kuningas oli häntä vanhempi – kuningas sananakin toi mieleen jonkin vanhemman parrakkaan miehen, eikä suinkaan mitään nuorukaista! Kun hänestä oli Nahorin kreivi tullut, kuningas oli juuri ollut sellainen. Ja nyt… Nyt kuningas oli häntä nuorempi. Hirvittävää. Olohan tuli suorastaan vanhaksi…

"K-Kyllä minä tällaisen osaan! Ei siinä ole mitään hankalaa, voin palkata vaikka ja kuinka monta palvelijaa katsomaan lapsen perään," tuo oli kuitenkin pian taas äänessä, kunhan oli ensiksi hetken saanut itseään keräillä. Niin, lohikäärme ei tiennyt mitään lapsista ja niiden hoitamisesta. Eipä tiennyt Garrettkaan, mutta hän hankkisi sitten niitä, jotka sen homman osaisivat. Aivan kuten hänenkin vanhempansa. Ja hän oli kasvanut aivan normaaliksi, terveeksi mieheksi!

Ajatus siitä, että Marduk oli tehnyt oman kumppaninsa, sai kreivin vääntämään naamaansa inhotuksen puoleen. Sehän kuulosti siltä, että lisko makasi oman lapsensa kanssa… Tai sitten tuo oli kaivertanut kivenmurikan joksikin lohikäärmeen näköiseksi ja laittanut reiän oikeaan kohtaan. Kauheita mielikuvia joka tapauksessa.
"Lohikäärmeet eivät kiinnosta minua," Garrett tuhahti. Hän ei mokoman liskon apua tarvinnut tällaisessa. Hänellä oli naisia vaikka joka sormelle, monta isää tyrkyttämässä omaa tytärtään aatelismiehen puolisoksi!

Vaikkei yksikään niistä ollut koskaan erityisemmin kiinnostanut.

Kreivi ei hieman ärtynyt keskustelun lopuksi, mutta lopulta syvään huokaisten tuon oli ilmeisesti pakko antaa periksi. Käärme halusi nukkumaan tai jotain. Hänen sänkyynsä, mokoma. Tämän takia hänellä ei ollut koiria sisällä kartanossaan, vaikka niiden kanssa metsästää pitäisikin.
"Mene sitten. Tiedät varmastikin huoneeni sijainnin? En usko, että tarvitset minua saattamaan."



((Garrett vain änkyröi enemmän sellaisesta, joutaisi mokoma hirteen tuollaisesta esityksestä. Ja voi ei nyt jäin kiinni. Jokin hyvin vanha kuva, kun olin laihtunut luurangoksi. Kauheaa.))

[Aksutar]

Virnuillen vanhus kallisti päätään, Garrettin mainitessa palkkaavansa sitten muut katsomaan lastensa perään. No, kukapa vanhus oli tällaista aatelisten tapaa tuomitsemaan, itse kun söi lapsensa heti kun mokomat uskalsivat kuoriutua. Häntähän ei todellakaan lastenhoito tai jälkikasvun katselu kiinnostanut lainkaan, eikä Ajankiitäjä liioin halunnut verelleen ylimääräisiä kantajia. Moisista oli vain haittaa ja harmia, tulisivat vain haastamaan riitaa ja mittelemään voimiaan vanhempiensa kanssa, kun kokoa ja voimia olivat saaneet - niin kuin se turkaisen sintti joka mannerta kiersi Aearin syvyyksissä!

“Niinhän sinä sanot nyt”, Oraakkeli hymähti kreiville, joka niin määrätietoisena ilmoitti, etteivät lohikäärmeet häntä kiinnostaneet. Sen enempää vanhus ei asiaan kuitenkaan kommentoinut, jättäen kasvoilleen vain kysymyksiäherättävän virneen.

“No jopas sinä laiskaksi rupesit”, Huuliaan mutristaen vanhus hymähti kreiville, joka ei aikonut vierastaan tulla saattamaan, “Ja törkeäksi, häpeäisit. Joskin, on mukava huomata että luotat minuun noinkin paljon, että lähetät minut yksin matkaan kartanosi käytäville heilumaan”, sanojen myötä se virne palasi takaisin kasvoille, vanhuksen lähtien lipumaan Garrettin ohi kohti ovea.
“Mutta enköhän minä yksinkin löydä perille. Nuku hyvin sillä minä ainakin aion. Sinun pedissäsi”, Niiden sanojen myötä Ajankiitäjä haihtui ja katosi näkyvistä, käyttämättä edes sitä ovea jolle oli suunnannut.



// Kerjäläisvanhuksia hirtetään huvinvuoksi! Hirveää! Tiesin sen, ihmettelin tosin kuinkas sitä nyt noin ruipeloita ollaan //

Garrett tuijotti liskoa silmiin oikein uhmakkaana mokomille vihjailuille, että häntä joskus muka jokin typerä lohikäärme kiinnostaisi! Siinä mielessä. Vaimokseen. Lastensa äidiksi. Ajatus oli suorastaan puistattava – olikohan se edes mahdollista? Toivottavasti ei. Kyseinen yhdistelmä kuulosti suorastaan saatanallisen epäluonnottomalta, eikä kartanon herra halunnut sellaisia mietteitä päähänsä, etenkään näin yötä myöten! Marduk oli väärässä sellaista kuvitellessaan, aivan kuten tuo oli ennenkin ollut väärässä hänen suhteensa!

Ja huulet mutristuivat tyytymättömyyttään vanhuksen moittiessa kreivin tekoja, vaikka tuo oli oman sänkynsä toiselle tarjonnut aivan vain hyvää hyvyyttään! Siinä sängyssä ei moni saanutkaan nukkua, tähän asti siinä oli pötkötellyt vain Garrett itse.
"Nukut ulkona, jos rikot jotain," nuorukainen mutisi vastaukseksi, selvästikin aina haluten väittää vastaan ja sanovan viimeisen sanan, vaikkei oikeastaan uskaltanut kovasti tapellakaan. Vaikka Marduk oli ärsyttävä ja kiusasi häntä aivan tahallaan, hänen oli ikävä kyllä kestettävä se. Lohikäärmeestä oli niin paljon hyötyä… Ainakin kun se käyttäytyi. Ja pakkohan hänen oli myöntää olevansa paljon pahemmassa tilassa, jos lisko ei häntä olisi pelastanut. Aina sitä ei kuitenkaan haluttu myöntää moista kiitollisuudentunnetta – itsellekään.

Kreivi jätettiin kuitenkin yksin tuhisemaan, Mardukin kadotessa huoneesta. Kirjaimellisesti, kuin tuhka tuuleen, oveenkaan koskematta. Ei Garrett voinut sitä vieläkään ymmärtää, mutta olihan hän nähnyt sen jo niin monta kertaa, ettei se enää mikään suuri yllätys ollut. Näin aivan tavallisena ihmisenä tuon oli kuitenkin itse käveltävä huoneeseensa – eikä kyseessä nyt ollutkaan se oma makuuhuone, jossa tuo yleensä nukkui. Ei, matka jatkui vierashuoneeseen, palvelijoiden varmastikin ihmetellessä, miten kaikki oli näin kääntynytkään. Ja koska Marduk oli vieras, täytyi kreivin ilmoittaa myös palvelijoilleen, että tuota oli kohdeltava hyvin ja palveltava, aivan kuten häntäkin.

Oma sänkyhän se oli totta kai miehestä se paras, eikä yöpuulle siten voitu asettua aivan yhtä tyytyväisenä, kuin yleensä. Olihan sänky hyvä ja huone mukava, mutta kun se ei vain ollut se oma. Pimeyden ja hiljaisuuden laskeuduttua kartanoon, jäi Garrett sänkyyn pyörimään. Unen tulemisessa kesti aikansa, mutta lopulta kreivi kykeni vaipumaan lepoon. Kartanossa päivä kuitenkin alkoi aikaisin, jo ennen auringonnousua. Keittiön äänet olivat hyvin hiljaisia palvelijoiden selvästikin tehdessä parhaansa pitääkseen äänentason alhaisena, mutta aivan hiljaistahan työnteko ei voinut olla. Garrett kuitenkin nukkui huoneessaan yhä sikeästi.



((Marduk vain esittää! Ja niin, nyt tiedät salaisuuteni. Se oli pimeää aikaa se. Haluaako Marduk tulla Garrettin viereen?))

[Aksutar]

Ehkä se oli omalla tavallaan yllätys, että Ajankiitäjä antoi Kreivin ja tuon koko kartanon nukkua yönsä rauhassa, eikä liioin käynyt ketään häiritsemään tai härnäämään yön pimeinä tunteina. Vaikka mieli olisi kyllä tehnyt. Eihän hän edes nukkunut koko yönä, ei hän unta tarvinnut. Eikä siihen Garrettin vuoteeseen edes koskettu. Ei hän koskaan ollut edes suunnitellut siinä makaavansa – mutta silti oli testannut, olisiko aatelisesta antamaan oma huoneensa, oma vuoteensa, vieraan rääsyläisen käyttöön. Ja Garrett todellakin oli läpäissyt sen testin, vaikka ei ehkä niin puhtain paperein mitä olisi joltain hyväsydämisemmältä odottaa.
Nukkumisen tai lepäämisen sijaan Archelaus odotti. Jonkun mielestä odottavan aika oli pitkä, mutta muutama hassu tunti aamuun asti ei tuntunut ikivanhasta liskosta miltään. Hän oli odottanut vuosisatoja, jopa vuosituhansia parhaimmillaan asioita. Yksi yö sinne tänne.

Ja kun viimein se päivä alkoi sarastamaan ja kartanon väki oli alkanut töihinsä jo ennen kukonlaulua, lähti Archelaus liikkeelle. Sijoillaan kreivin huoneessa leijaillut vanhus katosi jälleen paikalta, ilmestyen kaikessa hiljaisuudessa vierashuoneeseen, jossa kreivi yhä veteli sikeitä. Typerys, tuhlasi nyt päivänsä nukkumalla. Tosin mitäpä kreivi ajoissa hereille? Eipä tuolla tainnut mitään virkaa olla ennen aamupäivää, hyvä jos silloinkaan. Ei mokoman tarvinnut itselleen ruokaa hankkia tai valmistaa, kaikki pistettiin tuolle valmiiksi.

Hitaasti harmaahapsi lipui lähemmäs Garrettin vuodetta, päätään kallistellen ja toista tarkkaillen. Hänestä ei lähtenyt ääntäkään, eikä vanhus liioin nähnyt syytäkään antaa olemassaolostaan merkkejä. Tosin auraansa hän ei voinut kätkeä, mutta kreivi nyt ei vaikuttanut olevan kovin auraherkkä henkilö.
Kaikessa hiljaisuudessaan Ajankiitäjä lopulta lipui kreivin jalkopäähän, aatelisen jalkojen ylle leijumaan risti-istunto asentoon. Odottamaan, että toinen heräisi, aivan omia aikojaan. Hänellä oli aikaa odottaa.



// No mutta eiväthän muut sitä tiedä. Tiedän salaisuutesi. Tästä lähin varmistan, että sinulle riittää aina ruokaa, ettet ikinä enää tuohon palaa. Marduk ui mielellään Garrettin viereen kiehnäämään //

Vaikka unen saamisessa oli mennyt hetki – tai kenties juuri siitä syystä – kreivi oli aamun lähestyessä edelleenkin sikiunessa. Mitäpä huolia tuolla olisi silloin ollut mielessään, eipä nukkuva oikeastaan ymmärtänyt, missä milläkin hetkellä oli uinumassa. Rintakehä nousi ja laskeutui rauhallista tahtia, ja näin sängyssä nuorukaisella oli tapana olla harvinainen näky kartanon ulkopuolisille: hiukset olivat auki, edellisen päivän kampaus purettu. Vaaleat suortuvat olivat levittäytyneet viereiselle tyynylle ja vallaten sen omaan käyttöön.

Ja vaikka Garrett olikin syvässä unessa eikä mielessä ollut huolen huolta, jokin kuitenkin sai olotilan pikkuhiljaa… Oudoksi. Jokin osa mielestä varoitti, kuin vieressä olisi jokin suurikin uhka. Jotain oli muuttunut. Pikkuhiljaa tuosta alkoi tuntua, niin kuin joku olisi ollut samassa huoneessa hänen kanssaan, katsomassa häntä. Se jos mikä sai kreivin ilmeen muuttumaan unessa, tuon kulmien kurtistuessa hieman. Ilmeisesti tuollakin oli jonkinlainen selviytymisvietti vielä tallella, vaikka oli suurimman osan elämästään elänyt muiden hemmoteltavana kartanonsa seinien ympäröimänä.

Miehen silmät kävivät raottumaan, mutta aivan virkeältä tuo ei vielä näyttänyt. Ei, tuskinpa kreivi oli vielä edes kunnolla herännyt, silmien tuijottaessa eteensä kohti lähempää seinää – joka oli oikeastaan kauempana, kuin tuo oli odottanut. Ah, aivan. Hänhän ei ollut tällä hetkellä omassa huoneessaan. Valoa ei huoneeseen juuri päässyt ikkunasta verhojen välistä, kertoen Garrettille, että aamun täytyi olla aikainen. Niin, mutta se oli kuitenkin aamu – kuulihan hän, että muut olivat hereillä.

Mutta mikä olikaan herättänyt hänet? Hitaasti katse kävi siirtymään jalkopäähän, missä todellakin odotti omituinen näky: leijuva, ihmisenkokoinen ja -muotoinen hahmo.

Siinä samassa kreivi oli niin hereillä, kuin tuo voisikaan olla, aivan pelkästä säikähdyksestä. Keho oli valmistautunut juoksemaan, miehen hypätessä sängystä – tosin paksun peiton kanssa tuo enemmänkin tippui sängyltä siihen kietoutuneena säikähtäneen kähähdyksen kera. Kauaa siitä ryminästä ei mennyt, ennen kuin vartija oli ovella koputtelemassa ja kyselemässä kreivin vointia huoli äänessään.
"K… Kyllä," Garrett sai suustaan, kun oli hetken aikaa tuijottanut outoa ilmestystä huoneessaan. Se lisko. Totta kai, kuinka hän oli voinut jo unohtaa. Olisihan hänen pitänyt arvata, ettei lohikäärmeillä ollut mitään käsitystä käytöstavoista! Nuorukaisen katse muuttui kovin uhmaamaksi tuon tuijottaessa kohti Mardukia.
"Näin vain pahaa unta. Yritän nukkua vielä hetken, mutta olen valmis heräämään, kun aamiainen on valmis."

Se näytti olevan tarpeeksi vartijalle, miehen askelten käydessä kävelemään kauemmas ovelta ja katoamaan. Kreivin painajainen ei vain ollut vielä ohi.
"Mitä ihmettä oikein teet täällä?!" Garrett sihisi hampaidensa välistä, eikä selvästikään ollut kauhean hyvällä päällä liian aikaisen herätyksen takia.



((Niin, mutta Garrett inttää silti. Ei kuitenkaan ole valmis selittämään mitään, jos joku kysyy. Ja kiitos kovasti, aloitin syömällä jääkaappisi tyhjäksi.))

[Aksutar]

Päätään kallistellen Archelaus odotti, seuraillen toisen hidasta heräämistä. Ja pian se odotus palkittiin, kun kreivinpahainen kävi lopulta silmänsä avaamaan ja tilanteeseen havahtumaan. Hitaasti, mutta selvästi jonkin häiriten sitä unta. Huvittavaa sinällään, että jo pelkkä ylimääräisen läsnäolo saattoi unta häiritä, mutta olihan sekin omanlaisensa etunsa. Marduk ei sanonut mitään, sijoillaan vain leijuen ja antaen Garrettin vihdoista viimein hänet huomata. Ilme ei vaihtunut miksikään, ajankiitäjän vain seuraillen kasvoillaan kuinka kreivi sijoiltaan romusi ylös säikähdyksensä saattelemana. Niinkin äänekkäästi, että vartija oven takana asiaan katsoi parhaaksi puuttua ja kysellä isäntänsä perään. Marduk vain tuijotti nuorta kreiviä, odottaen tuon sanovan jotain vartijalleen, joka pian saikin vastauksen ja lähti omille teilleen. Siitähän vasta riemu olisi ratkennut, jos Garrett vartijan paikalle olisi pyytänyt!

Pikkuhiljaa se virne nousi jälleen vanhoille kasvoille Garrettin kysymyksen myötä.
"Minä odotan", Oli lyhyt vastaus kiukkuiseen kysymykseen, "Tai odotin. Odotin, että heräät. Ja nyt olet hereillä – yllättävänkin nopeasti. En uskonut, että sinusta olisi noin nopeasti nousemaan sängystä", Viimein vanhus liikahti sijoiltaan, lipuen sängyn vierelle ja laskien jalkansa maahan.
"Minulla alkoi olla jo tylsää. Aamu on jo noussut, et voi olettaa, että minä vain odottaisin huoneessani. Sinun pitää viihdyttää minua", Vanhus jatkoi naurahtaen.
"Joten sinuna katsoisin itseni valmiiksi mahdollisimman pian, ennen kuin minä tylsyyttäni keksin jotain, mistä et todellakaan pitäisi", Virne sen kun levisi vanhuksen kasvoilla, tuon lipuessa ikkunan luo verhoja availemaan.



// Garrett vaikuttaa vain epäilyttävältä nyt. Ja mun jääkaapissa ei ole muuta kuin valo, joten sillä tuskin kauaa pysyt kylläisenä //

Garrett tuijotti yhä kovin uhmakkaana vanhuksen suuntaan, silmät kapeina ja suu yhtenä tiukkana viivana – ja hiukset yhtenä pöyheänä takkupesänä. Käsi veti peittoa paremmin nuorukaisen peitoksi, eikä liskon selitys näyttänyt olevan lainkaan tuolle mieluinen.
"Tylsää?! Odotit, mitä, jokusen hassun tunnin! Eikö sinun kuuluisi muka olla jokin vuosituhansia vanha otus?" Puuskahdus alkoi vähän turhankin kovaäänisenä, mutta kreivi ymmärsi laskea äänentasoaan, ennen kuin vartija tulisi takaisin kyselemään. Eihän hän tietenkään pystynyt olemaan oma hurmaava itsensä näin aikaisin – ja niin töykeällä tavalla herätettynä!

Nousevan auringon valo tulvi huoneeseen verhojen avautuessa, pakottaen Garrettin siristelemään ja suojaamaan silmänsä yllättävältä valokylvyltä ärtyneen mutinan säestämänä. Uhkauksetkaan eivät näyttäneet voivan mitään, kun kreivi oli pahantuulinen, mutta kyllähän tuokin pääsi jaloilleen aikanaan. Peitto valahti lattialle tuon yltä, jättäen miehen päälle vain pitkän, valkoisen yöpaidan. Silmiään hieroen Garrett tassutteli sohvalle ikkunan lähellä ja istahti alas tuhahduksen kera. Hänhän ei ollut edes tuonut peilipöytäänsä saati sitten kaikkea tarvitsemaansa! Vaatteet kyllä, mutta hänen harjansakin oli vielä omassa huoneessaan! Kuinka hirvittävää.

"Enkä voi edes kutsua palvelijoitani auttamaan, kun sinä tuijotat siinä vieressä," kreivi mutisi, aloittaen hiustensa selvittämisen sormillaan,
"Ja minun pitäisi käydä kylvyssäkin…"


((Garrett änkyröi ja syyttää Mardukia kaikesta. Ja eihän siellä muuta olekaan, kuin valo. Koska minä söin sen jo tyhjäksi, duh.))

[Aksutar]

Mitä kujeilevin virne kohosi Mardukin kasvoille, Garrettin huomautellessa hänen iästään ja muutaman tunnin odottelusta.
“Ehkä minulle riitti nyt näiden vuosituhansien jälkeen odottelu. Ehkä olen ne kaikki pitkät aikakaudet odottanutkin vain tätä yhtä aamua ja nyt kun se on käsillä, en enää malta vain nätisti odotella?”, vanhus myhäili käsiään hieroessa yhteen, “Etkö muka itse ole koskaan odottanut pitkää aikaa jotain tapahtumaa ja kun sen tapahtuman päivä on käsillä, silloin se maltti alkaa viimein hiipua ja jännitys kutkutella vatsanpohjaa?”, eihän tässä päivässä ollut mitään erikoista ajankiitäjälle. Mutta saattoihan sitä aina uskotella mitä halusi.

Kasvot seurasivat jälleen kreiviä, kun tuo ylös kampesi ja sohvalle aamusottaisen olemuksensa siirsi. Sangen huvittava näky nuori aatelinen oli nyt, jos Mardukilta kysyttiin.
“Kyllä voit, kokeile vaikka”, Virnistäen vanhus kehotti, “Eivät he näe minua. Ei nyt, jos niin haluan. He eivät ole edes tietoisia läsnäolostani, jos nyt sisään tulisivat. He näkisivät vain sinut. Tietenkin, jos joku palvelijoistasi sattuu olemaan auraherkkä, saattaa hän aistia läsnäoloni, mutta ei silti nähdä minua. Epäilen, ettei yksikään alaisistasi ole niin mahtava maagi, että kykenisi minua näkymättömyysilluusion takaa huomaamaan”.



// Vanhaa raihnaista kerjäläistä? Voi kuinka julmaa, kreivi Fortescue. No mutta ei siellä ollut alun alkaenkaan mitään. Joten jos löysit kaapin missä oli ruokaa ja tyhjensit sen, niin se ei ollut minun! Jonkun muun ruuat nyt söit. Hävettääkö? //

Garrett mulkaisi vanhuksen suuntaan, eikä näyttänyt lainkaan siltä, että olisi uskonut sanaakaan.
"Vastahan tämä päätettiin eilen," tuo tuhisi tympääntyneenä. Ei, lisko ei todellakaan ollut odottanut tätä aamua yhtä yötä pidempään, se oli silkkaa mahdottomuutta! Typerä otus vain yritti saada hänen päänsä pyörälle, mutta sehän ei onnistunut. Hänhän oli aamutuimaankin niin kovin tarkka, vaikka selvästikin Marduk oli yrittänyt iskeä, kun kreivi oli heikoimmillaan!
"Ja minä ainakin olen kärsivällinen," jatkettiin uhmakkaana. Kukaan muu ei kuitenkaan moiseen tainnut uskoa, kuin kreivi itse.

Pitkä haukotus pakotti itsensä suusta ulos Garrettin sukiessa hiuksiaan. Hänhän oli tottunut harjaan, mutta sormet oikeastaan tuntuivat aivan mukavilta – hiukset eivät jääneet niin helposti kiinni, eikä vetäminen tuntunut ikävältä päänahassa. Silti hän olisi ottanut mieluummin jonkun muun harjaamaan hiuksensa sillä välin, kun itse mietti jotain tärkeämpää. Palvelijoita ei silti käyty kutsumaan, vaikka vanhus vakuuttikin sen olevan turvallista.
"Pyh! Voisin vaikka lyödä vetoa, että päätät yllättäen ilmestyä huoneeseen kaikkien silmien edessä vain kiusataksesi," kreivi nyrpisti nenäänsä. Eihän hänellä ollut mitään syytä uskoa, ettei käärme jotain sellaista tekisi! Nytkin oli hyvä aamu alkanut kovin ikävästi mokomien tempausten takia.
"Mutta yksin tässä menee liian kauan aikaa. Voisit vaikka katsoa vaatekaappiini, josko löytäisit jotain hyviä vaatteita esiintymiseemme…"


((Ei se mikään kerjäläinen ole! Tai on, mutta ei sen kuuluisi olla, esittää vain! Ja minä syön vaikka kaikkien ruoat. Sinunkin ruoat söin tulevaisuudessa, eli vaikka joskus ruokaa kaappiin ostaisit, ne katoaisivat heti.))