Ilo tavata

[Aksutar]

Constantine Fritz, Henry Scarlington


Kuinka puuduttavaa olikaan matkata tuntitolkulla vaunuissa. Ennemmin Henry olisi itse ollut ratsailla ja katsellut maisemia ja nauttinut pistelevästä pakkasesta matkatessa, mutta nyt hän joutui tyytymään tittelinsä tähden kuninkaallisiin vaunuihin. Kuulostihan se jopa hieman itsekkäältä, olla nyt nyreissään lämpimästä, turvallisesta sijasta matkata, siinä missä henkivartijat ja sotilaat joutuivat ratsain kulkemaan vaunujen mukana, varmistaen ettei kukaan tai mikään heitä lähestyisi tai kuningasta ja tuon seuruetta uhkaisi.
Matka oli kohden Nahoria, kohden kreivi Fortescuen kartanoa. Siniverinen oli viimein päättänyt käydä vierailemassa arvostetun, nuoren, kreivin luona. Johan siihen oli syitä yksi jos toinenkin. Eikä hän yksin matkaan ollut tietenkään lähtenyt, saattueen ja sotilaiden lisäksi mukaan oli tullut Roswell ja eliittikenraali Fritz — Roswellin Henry halusi omaksi tuekseen ja turvakseen, Fritz taas halusi itse mukaan, sillä hänellä oli kysymyksiä itse kreiville.
Totta kai sana lohikäärmeestä, itse oraakkelista Fortescuen ratsuna, oli levinnyt myös kaupunkiin asti. Ylipäätään lohikäärme ratsuna oli jotain lähes ennenkuulumatonta ihmisten keskuudessa - olihan niitä lohikäärmeratsastajia Cryptissä, mutta harva noista oli ihmisiä, puhumattakaan sitten kreivejä! - mutta että Fortescue oli muka itse Oraakkelin kesyttänyt? Mahdotonta, Fritzin mielestä. Hän oli sen järkäleen nähnyt, monissa muodoissaan, eikä suostunut uskomaan, että jokin niin mahtava ja ylimielinen suostuisi räkänokkaisen aatelisen alle asettumaan. Joten, joko Fortescue valehteli ja oli jonkin toisen liskon itselleen hankkinut tai sitten kreivillä ja sillä liskolla oli ketunhäntä kainalossa...

Matka oli saapumassa päätökseen, kuninkaan saattueineen saapuessa Nahorin rajoille. Totta kai näyttävä, monipäinen sotilaslauma herätti huomion ja kansaa oli kerääntynyt jo valmiiksi tienpieleen toivottamaan kuninkaan tervetulleeksi. Johan heidän tulostaan oli tiedetty etukäteen, kun kuningas saapui kylään, siitä saisi kuulla kaikki. Henry tosin ei välittänyt niinkään huomiosta, toivoen heidän vain pääsevän nopeasti Fortescuen kartanolle, hän halusi vain nähdä, että Roswell oli kunnossa, demoni kun oli kulkeutunut tänne yksin, edeltä, ratsut kun eivät pitäneet lainkaan sarvipäisen läsnäolosta, eikä matkanteosta olisi tullut mitään, jos neuvonantaja olisi heidän mukana matkustanut.
Fritz piti silmällä väkeä, kuin myös vainoharhaisuuttaan koitti tiirailla, josko Nahorin vieressä kohoavilta vuorilta olisi näkynyt lohikäärmeitä. Mustaan haarniskaansa sonnustautunut eliitti, kera muutaman alaisensa, erottuivat näkyvästi muusta saattueesta, petojenkaatajien ollen muihin nähden ronskimpia ja ei niin kovin näyttävännäköisiä kokonaisuudeltaan. Tulipa siinä huomattua myös kuninkaan neuvonantaja, joka paikalle oli ehättänyt, Fritzin vain mulkaisten sarvipäisen suuntaan, tuota sen suuremmin huomioimatta — vaikka toki katsoi osin, ettei kukaan neuvonantajaan koskisi tai tuolle lähtisi suutaan soittamaan. Henryhän siitä ei pitäisi.

Viimein he olivat saapuneet perille, siniverisen saattueineen saapuen kartanon pihamaalle. Vaunut pysähtyivät ja tummanpunaiseen asukokonaisuuteen sonnustautunut kuningas autettiin alas vaunuista, Henryn joutuen hieman hakemaan tasapainoa hangessa kera kävelykeppinsä. Heti ensitöikseen Henry kiinnitti huomionsa Roswelliin, hymyillen luotetulleen, odottaen että tuo lähemmäksi pääsi.
"Pääsitkö perille ongelmitta?", Oli ensimmäinen kysymys sarvipäiselle, jonka läsnäolon myötä ratsuja talutettiin kauemmas kaksikosta, jottei yksikään nelijalkainen suotta kävisi vauhkoontumaan. Fritz tosin ratsasti oman sotaratsunsa kera lähemmäs, pysähtyen muutaman metrin päähän. Normaalisti vanha tamma ei säikkynyt edes lohikäärmeitä, mutta tuon demonin läsnäolo sai Hilden luimistelemaan korviaan. Ei sillä, kyllä Fritzkin olisi luimistellut korvia demonin seurassa, jos olisi kyennyt.



// Sands. Tein sen. Tapoin miehen. //

Kartanossa oli käynyt kuhina jo kauan ennen auringonnousua – ja oikeastaan jo monen päivän ajan. Kun kuninkaallinen kirje oli saavuttanut kohteensa ja päätynyt Nahorin kreivin kätösiin, valmistelut alkoivat heti niiden sanojen tullessa luetuksi. Itse kuningas oli tulossa vierailulle Nahoriin – ja ei vain Nahoriin, vain kreivin vieraaksi! Mikä riemunpäivä se olikaan, viimeksi vieraana taisi olla kuninkaallinen, kun kreivin edesmennyt isä oli vielä herra kartanossa! Ikävä kyllä siinä määrin Garrett ei kyennyt laittamaan isäänsä paremmaksi, sillä tämänkertainen kuningas kun ei olisi voinut sanoa, oliko edellinen vierailu parempi. Aivan kuten kreivikin, oli kuningaskin käynyt vaihtumaan niiden aikojen jälkeen. Uutta kuningasta tuo ei ollutkaan nähnyt sitten, no, lapsuusaikojen jälkeen. Välimatkaa oli sen verran, että harva se päivä noilla kahdella olisi ollut mitään syytä tavata toisensa. Ja nyt molemmat miehet olivat perineet isänsä tittelin, ennen kuin saivat uuden mahdollisuuden tavata.

Tosin, kauhistuttihan ajatus siitä, että itse kuningas oli nyt sitten kreiviä nuorempi henkilö…

Eikä sekään suotta ollut ainoa syy kauhistukselle. Garretthan ei ollut edes päässyt kirjeen loppuun, ennen kuin innostuneena hihkui palvelijoilleen tärkeästä vieraasta, patistaen nuo suoraa päätä töihin. Mikäänhän ei saisi olla muuta, kuin täydellistä! Kirjeessä oli kuitenkin muitakin seikkoja, jotka nuori aatelinen oli palannut lukemaan, veren suorastaan seisahtuessa. Niin. Eihän se Nahorissa ollut mikään salaisuus, että kreivillä oli uusi ratsu. Lohikäärme. Moiset sanat olivat kulkeneet jo kuninkaan korviin, ja siitä nyt kaikki oli lähtenyt. Vaikka hän pystyi näyttämään kyläläisille liskon olevan harmiton ja hänen itsensä olevan vielä visusti ihmisten puolella, miten sitten kävisi kuninkaan kanssa? Epäilikö tuo jotain? Heittäisi hänet tyrmään loppuiäkseen? Kuinka hirvittävä ajatus!

Mutta ehkäpä asiat eivät olleetkaan niin vakavia. Huoli kutkutteli kyllä aina takaraivossa, mutta tottahan toki Garrettin piti silti olla hyvä isäntä! Kartanon täytyi olla viimeiseen asti siivottu ja laitettu, ruoan täytyi olla kuninkaan arvolle sopivaa – ja sitä piti olla paljon! Kylänkin täytyi olla parhaimmillaan ja mailla ei saanut näkyä yhtäkään typerää suippokorvaa kaikkea pilaamassa! Kuninkaan turvallisuus oli tärkeää ja nyt kreivi oli siitä vastuussa! Se oli hyvin rankka tehtävä. Otsaakin piti pyyhkiä aina vähän väliä ohjeita ja käskyjä antaessa muille. Ja asukin piti löytää…

Kun päivä vihdoin koitti ja kaikki muu oli valmista, oli kreivi yhä laittautumassa. Kiirehän siinä tuli, kun hän kuuli kuninkaallisen saattueen vihdoin lähestyvän!



Roswell ei ikävä kyllä ollut voinut nauttia matkailusta maiden poikki vaunujen turvasta. Yksikään hevonen ei häntä ollut vielä kovin lähelle päästänyt, mutta olihan hänelläkin keinonsa päästä paikasta paikkaan suorastaan silmänräpäyksessä. Nahor ei mikään poikkeus ollut, vaikka jonkin matkaa oli vanha demonikin joutunut kävelemään. Henry ei kuitenkaan ollut vielä lähimaillakaan, kun tuo oli itsensä kylään saanut, joten odottamiseksihan se meni. Koko kylä oli selvästikin tietoinen kuninkaan vierailusta, kuhisten intoa ja tarmoa. Kaikki oli juhlavierasta varten laitettu… Mutta ehkäpä demoni ei aivan siihen kuvaan sopinut. Kyläläiset eivät olleet kovin montaa sarvipäätä nähdäkään, ja vaikka puheet kuninkaan neuvonantajasta olivatkin varmasti tiedossa Cryptin joka kolkassa, ei Nahorin väki tuohon ilmestykseen ollut tottunut. Se teki oleskelusta hieman hankalampaa – etenkin vartijoiden osalta. Niitä kylässä ja sen ympärillä näyttikin riittävän, pitäen huolen siitä, että kaikki epäasialliset pysyivät kaukana.

Neuvonantaja sai kiittää omaa asemaansa siitä, ettei joutunut kaltereiden taakse toistamiseen niin pian ensimmäisestä…

Aikaa kulutettiin ja kylää katseltiin tovi jos toinenkin, ennen kuin Roswellin korviin alkoi kantautua puhetta kuninkaasta. Se… Oli helpotus. Kuningashan oli sodassa vaarassa, eikä poika ollut päässyt välttymään vakavalta hyökkäykseltä menneisyydessä. Mitään ei ilmeisesti ollut tapahtunut tällä kertaa – onneksi. Ainakaan puheiden mukaan. Huhut kuninkaan saapumisesta ja ihmislaumojen valuminen kohti teitä oli hänen merkkinsä lähteä talsimaan kohti Fortescuen kartanoa, jonka lähettyvillä hän toivottavasti voisi lyöttäytyä taas Henryn seuraan. Demoni oli kuin mikäkin hai kalaparven keskellä, ihmisten antaessa tuolle tilaa, heti kun huomasivat. Hevoset aistivat tuon lähestymisen jo ennen kuin mokoman näkivät, käytöksen muuttuessa hermostuneeksi. Roswell pitikin kunnollisen välimatkan, ettei mitään vahinkoja sattunut.

Saattueeseen oli näyttänyt lyöttäytyvän jokunen vartija Nahoristakin, sen demoni huomasi ihmisjoukkoa katsellessaan. Siinä samalla keltaisten silmien katse kävi osumaan itse eliittikenraalinkin mulkoiluun, johon Roswell vastasi hymyilemällä ja nyökkäämällä hieman syvempään. Näin kuninkaan lähettyvillä se ensimmäinen oikea kumarrus oli parempi säästää sille arvokkaimmalle…

Nahorin kreivin kartano oli kuulu puutarhastaan, mutta näin talvella siitä he eivät päässeet nauttimaan. Rakennus oli itsessään kyllä oikein tyylikäs ilmestys lumen ja jäänkin peitossa kaikkine pienine yksityiskohtineen. Auringonsäteet tanssahtelivat hangilla, vaikkakin oven läheisyydestä kaikki suuret kinokset olivat kadonneet. Ikkunoista tulviva lämmin valo sai vanhuksen kyllä haikailemaan jo sisätiloihin lämmittelemään.

Vaunut olivat pysähtyneet pihalle, eikä aikaakaan, kun Henry sieltä laskeutui. Hymyillen demoni kävi lähestymään lumen narskuessa kenkien alla, kumartaen syvään.
"Kyllä, Teidän Majesteettinne. Matkassani ei ollut moittimista – toivottavasti Teidänkin oli aivan yhtä miellyttävä?" Roswell kyseli hymy huulillaan, suoristaen selkänsä ja kiinnittäessä katseensa pojan kasvoihin. Jos hän yhtään oli oppinut tuntemaan kuningasta, maisemien katseleminen ikkunasta oli varmaankin ollut kovin tylsistyttävää, tuolla kun oli tapana aina olla menossa…

"Teidän Majesteettinne!" Kuului miesäänen hihkaisu kartanon ovelta. Demoni kävi astumaan pari askelta kauemmas kuninkaan luota asettuakseen tuon vierelle – ja nähdäkseen äänen omistajan. Kukapa muukaan se olisi voinut olla, kuin kreivi Fortescue. Nuori, vaaleahiuksinen mies kovin monimutkaiselta näyttävällä kampauksella pukeutuneena purppuraan – ehdottomasti kaikista laitetuin mies tässä tilaisuudessa. Kasvot näyttivät vaaleiksi puuteroiduilta ja ilmassa leijui vieno eksoottinen tuoksu, kun aatelismies käveli lähemmäs kovin innostuneena toivottamaan kunniavieraansa tervetulleeksi. Muuta tuo ei tainnut tässä tilanteessa nähdäkään.

"Olen mitä otetuin päätöksestänne kunnioittaa Nahoria ja kartanoani läsnäolollanne! Garrett Fortescue, uskollisin alamaisenne ja–" Kreivi aloitti kovin yltiömäisen kumarruksen kera ja oli varmasti jo miettinyt tarkkaan sanansa monta kertaa, mutta jokin tuon pysäytti. Jokin, mikä ei kuulunut kuvaan. Jotain, mitä tuo ei ollut aivan mielikuvissaan osannut aavistaakaan. Miehen katse kävi nopeasti ylhäällä, huomaten sarvipään kuninkaan rinnalla. Siihen se katse pysähtyi hetkeksi, ennen kuin ymmärrys iski ja kasvot vääntyivät kauhuun.
"T-t-t– M-mikä tuo on!"



((Ja se katosi jo masuuni. Röyh. Tapapa toinen.))

[Aksutar]

Henry hymyili neuvonantajalleen, joka mainitsi, ettei matkassaan ollut moittimista. Roswell näytti olevan yhtenä kappaleena, joten olettaa saattoi, ettei matkan aikana mitään suurempaa ollut sattunut. Tietenkin siniveristä harmitti, ettei voinut matkaa taittaa Roswellin seurassa, mutta näin oli kokokuvan kannalta parempi.
"Matka oli niin miellyttävä, kuin vain saattoi toivoa", Henry naurahti sarvipäiselle, samalla pienesti korjaten asentoaan, sitä tasapainoa hakien, "Rauhallinen ja ripeä", kuului vielä lisäys.
Sen enempää ei kaksikko ehättänyt sanoja vaihtaa, kun kolmas ääni päätti keskusteluun liittyä. Katseet kääntyivät kartanon ovelle, itse kreiviin, joka arvovierastaan vastaan nyt pyyhälsi laittautuneena. Ystävällinen hymy pysyi Henryn kasvoilla, siinä missä ratsunsa selästä laskeutunut Fritz pyöritteli silmiä päässään. Hän ei tuntenut Fortescuen nuorinta, mutta tiesi tuosta sen verran, että osasi sanoa, ettei pitänyt nuoresta kreivistä. Ja vaikka kuinka oli itselleen, lapsilleen ja kuninkaallekin luvannut koittaa tulla toimeen korkea-arvoisemman aatelisen kanssa, ei Cliffordin paroni tuntenut nyt mitään muuta kuin närkästystä koreatamineista aatelismiestä kohtaan. Se näkyi myös päällepäin, kotkannenäisen tuijottaessa kapealla katseella lähemmäs askeltavaa kreiviä, joka kuningasta kävi puhuttelemaan.

Henry soi kunnioittavan nyökkäyksen kreiville, tuon hänelle kumartaessa sanavirtansa myötä, puheen kuulostaen jo ensikättelyssä Henrystä siltä, mitä kaikkien muidenkin aatelisten ja alamaisten, jotka pitkään olivat puhetta hioneet ennen itse tapaamista. Ne puheet jäivät kuitenkin kesken, kun aatelismiehen katse käväisi Roswellissa. Henry hymähti pienesti, hän oli osannut odottaa moista reaktiota, vaikka muistaakseen oli pannut kirjurin mainitsemaan neuvonantajan läsnäolosta ja rodusta etukäteen. Ehkä kreivi ei sitä kohtaa ollut lukenut, tai kenties täysin unohtanut moisen "sivuseikan" kerta nyt noin järkyttyneenä sarvipäisen läsnäoloon reagoi. Tai sitten aatelinen halusi vain esittää järkyttynyttä, mistä Henry tiesi.
Fritzistä se ainakin oli hauskaa, tummahaarniskaisen eliitin hörähtäen takavasemmalla Fortescuen kysellessä mikä tuo oli — ehkä hän sittenkin tulisi pitämään kreivistä. Eipä eliitti kuitenkaan asiaan mitään sanonut, saaden Henryltäkin vain puolittaisen sivukatseen puoleensa.

"Mutta kai te luitte kirjeeni kunnolla, Fortescue?", Henry aloitti hymyillen, äänensä ollen täynnä ystävällisyyttä, ei hän kreivin reaktiosta viitsinyt ottaa itseensä ja uskoi, ettei Roswellkaan vielä moista reaktiota loukkauksena ottanut — johan he olivat tottuneet tällaiseen.
"Muistaakseni mainitsin hänestä kirjeessäni, jos en väärin muista. Tässä on hyvä ystäväni ja neuvonantajani Roswell", Siniverinen jatkoi, esitellen nyt sarvipäisen nimellä ja samalla viitaten neuvonantajansa puoleen pienellä käsieleellä.
"Ja eliittikenraalini, Paroni Fritzin, te varmaan tiedättekin".


// mulla EI kestä luvattoman kauan vastailla. Miksi edes vihjailet sellaista??? //

Roswell katseli kreivin paniikkia sanaakaan sanomatta, eikä se ilmekään juuri näyttänyt värähtävän. Tämä ei toki ollut se ensimmäinen kerta, kun joku säikähti kovastikin demonin olemassaoloa; siihen kun oli pahempi mennä varautumaan, jos moista otusta ei ollut koskaan ennen nähnytkään. Mielikuvat olivat syvällä tässä kansassa, ja toiset vain olivat herkempiä. Neuvonantaja kävi kumartamaan kuninkaan tuon esitellessä, käsi rinnallansa. Kreiviä ei kumarrukset näyttäneet rauhoittavan, päinvastoin. Sarvien esittely sai tuon vain kavahtamaan ja ottamaan askeleen taaemmas. Tällä hetkellä ei tainnut olla mitään, mitä demoni pystyi sanomaan tai tekemään helpottamaan tilannetta. Aatelismies tarvitsisi vain aikaa.

"Ni- mut- se, ei, ajattelin," Garrett ei juurikaan saanut sanaakaan suustaan, tuon silmät yhä pyöreinä järkytyksestä ja kauhusta. Olihan tuo kuullut, että uuden kuninkaan neuvonantaja oli muka demoni. Kuullut! Ei kukaan sellaisesta puhunut ollut edes kyseistä miestä nähnyt! Eihän kukaan olisi voinut olla niin, niin… Tyhmä, että mokoman sellaisen päästäisi seiniensä sisäpuolelle! Ja vielä kuningas! Olihan Henry omannut kovin… Erikoisen näkökannan nuorena, mutta nyt hän oli kuningas! Ei, sellaisten puheidenhan oli pakko olla vain panettelua, eihän Scarlingtoneista nuorempi omannut yhtä hyvää suosiota kansan parissa, kuin isänsä!

Tai ehkä se oli vitsi. Tai vertauskuva jostain hyvin piikikkäästä persoonallisuudesta. Suorastaan demonimainen! Jotain sellaista sen olisi pitänyt olla. Ei… Kreivin katse kiinnittyi taas kerran niihin sarviin, jotka tuolla hirviöllä oli. Ei kai tämä ollut todellista? Kauhistunut ja anova katse siirtyi kohti kenraalia kaksikon lähettyvillä. Fritzin hän tunsi! No, tunsi ja tunsi, hän ei edes muistanut, milloin he olisivat olleet samassa huoneessa. Mutta hän tunsi kyllä miehen maineen! Ei kai tuo voinut antaa tällaisen tapahtua? Demoni kuninkaan neuvonantajana? Demoni kreivin kartanossa vierailulla?

Niin! Kenraali kyllä pelastaisi hänet tältä hulluudelta. Sanaton avunhuuto suorastaan vaati sitä. Garrettista alkoi jo tuntua siltä, että hän olisi tulossa hulluksi. Tai kenties hän oli jo tullut hulluksi, eikä tätä mitään ollut tapahtunutkaan.



((Missä se ruoka on.))

[Aksutar]

Seurasi hiljaisuus, jota sanoissaan takelteleva aatelinen koitti ensialkuunsa jotenkin täyttää. Tilanne oli jokseenkin huvittava, ainakin Henryn mielestä, mutta sitä ei ulospäin näytetty. Sen sijaan siniverisen kasvoilla lepäsi ystävällinen hymy, katseen pysyen Nahorin kreivissä, joka selvästi oli tilanteesta täysin tolaltaan. Hyvä ettei tuo sentään pyörtynyt!
Fritziä yhtälailla huvitti aatelisen reaktio, tosin ehkä eri tavalla mitä Henryä. Olisi nyt edes sanoja saanut ulos suustaan, nyhverö, miksei kukaan uskaltanut sanoa siniveriselle mitä mieltä oli asioista!? Hän kyllä uskalsi! Tosin ehkä syynä oli se, että hän oli tuntenut Henryn lapsesta saakka ja katsoi tavallaan vastuukseen seurata siniverisen tekemisiä, nyt kun tuon isä ei ollut enää paikalla koulimassa poikaansa muottiin. Tosin eipä Harald koskaan ollut ottanut otetta esikoisestaan, antaen tuon viilettää miten halusi. Constantine epäili syyksi kuningattaren kuolemaa, Harald ei uskaltanut olla pojalle niin ankara, mitä olisi pitänyt! Mutta sehän oli vain eliitin mielipide...

Kun se anova katse lopulta kääntyi Paroniin, vastasi Fritz siihen kovin kylmästi, samalla kun kätensä puuskaan nosti, haarniskan pitäen ääntä jos toistakin itsestään sen myötä. Hetken kreivi ja paroni siinä toisiaan tuijottivat, hiljaisuudessa, joka pikku hiljaa alkoi tuntua jopa kiusalliselta. Henry olisi kyllä ollut valmis rikkomaan sen, mutta ennen kuin siniverinen ehätti, avasi Constantine suunsa.
"Ei se ole vaaraksi kenellekään", Eliitti aloitti, sivusilmällä vilkaisten Roswellin puoleen, "Ja jos olisi, ei se tuossa seisoisi. Tuskin enää edes elossa olisi, jos se minusta riippuisi".
"Ja jos se yhtään mieltänne rauhoittaa, olen täällä varmistamassa, ettei s... Hänestä ole mitään haittaa kenellekään", Fritz lisäsi, viimein muistaen puhua demonista oikealla termillä. Ja eihän se totta ollut, hän oli täällä varmistamassa Henryn turvallisuuden ja nähdäkseen sukulaisiaan, mutta kyllä vanha mies osasi sanoa, koska nuoremmat tarvitsivat edes jonkinlaista rohkaisua osakseen.
"Ja jos hänen seuransa häiritsee teitä liikaa, etsimme yöksi jonkin muun sijan itsellemme ja lähetän Roswellin edeltä odottamaan, kunnes tapaamisemme tältä päivältä on ohitse", Henry lisäsi, ollen kyllä valmis tekemään jonkinlaisia kompromisseja, mutta hän silti halusi yöpyä saman katon alla, mitä Roswell. Jos ei täällä, niin sitten he etsisivät majatalon, joka oli valmis majoittamaan kuninkaan saattueineen...


// No siis, se ehti jo homehtua kun mulla kesti niin kauan. Mutta nyt olisi tarjolla koiranmakkaraa, jota koira ei suostu syömään. Haluatko? //

Hiljaisuus oli kovin kiusallista niille, jotka eivät olleet osana keskustelua. Kreivin vartijatkin näyttivät jo kovin hämmentyneiltä – normaalistihan nuo olisivat poistaneet sellaiset henkilöt, jotka aatelisparkaa ahdistivat noin, ja demonit varmastikin häädettiin heti… Mutta tällä kertaa se demoni kun sattui olemaan kuninkaan suojatti ja kreivin vieras. Garrettin silmät olivat kovin suuret ja surkeat niiden tuijottaessa sitä ainoaa pelastajaansa, joka ei ikävä kyllä näyttänyt olevan kovin innoissaan uudesta asemastaan kreivin lapsenvahtina. Garretthan ei toki helposti periksi antanut, anovan katseen porautuessa kenraalin sisimpään hätääntyneenä. Vihdoinkin Fritz sanoi jotain, rauhoittavia sanoja.

Demoni kuninkaan vierellä ei voinut kuin myös vilkaista arvon kenraaliin sivusilmällä tuon kutsuessa häntä vaarattomaksi, suunpieltenkin noustessa pieneen ja nopeaan hymyyn. Harvemmin moisia sanoja tuli tämän herrasmiehen suusta, joten Roswell aikoi nauttia niistä silloin, kuin pystyi.

Kreivin katse pysyi yhä visusti kenraalissa, tuon mielen yrittäessä tehdä tilanteesta siedettävää. Se ei todellakaan ollut helppo tehtävä, mutta kyllähän toisen sanat hieman auttoivat. Eliittikenraali ei olisi typerä eikä luottaisi hirviöihin, eihän? Mokoma sarvipää olisi jo menettänyt henkensä, jos se yrittäisi jotain, eikö? Kenraali suojelisi nytkin. Pikkuhiljaa Garrettin hengitys alkoi tasaantua, vaikkei tuo edelleenkään kovin tyytyväiseltä näyttänyt. Kasvot olivat kalpeat – mutta johtuiko se puuterista, kylmyydestä vai kauhistuksesta, kuka tiesi. Kauaa katse ei uskaltanut vieläkään viipyä demonissa, mutta kun kuningas oli jo ehdottomassa varsin kauheaa vaihtoehtoa, oli hänen vain pakko antautua! Mikä kunnia-asia Nahorin kreiville olikaan antaa kartanonsa kuninkaan käyttöön ja mikä hirvitys se olisikaan, jos kuningas ei hyväksyisikään hänen vieraanvaraisuuttaan! Kukaan ei koskaan unohtaisi sitä, mikä hirveä nöyryytys! Garrett sulki silmänsä ja otti syvän henkäyksen kylmää ilmaa keuhkoihinsa.

"E-ei, minä… Älkää huolehtiko, Teidän Majesteettinne. Olin vain… Yllättynyt," kreivi puki neutraalimman ilmeen kasvoilleen niin hyvin, kuin vain pystyi. Kasvojen lihakset kuitenkin nykivät hieman, saaden hymyn näyttämään kovin jännittyneeltä.
"Syvimmät anteeksipyyntöni! Olen seisottanut mitä arvostetuimpia vieraitani ulkona kylmässä pitkän matkan jälkeen! Pyydän, siirtykäämme sisätiloihin ja antakaa alaisteni hoitaa eläimet," tuo jatkoi kumartaessaan syvään, äänensä vahvistuessa sana sanalta. Hän selviäisi. Jotenkin. Oli pakko. Vaikka ajatus demonista kattonsa alla vieläkin hirvitti ja sai varmasti isänsä kääntymään haudassa…

Garrett suoristi selkänsä ja hymyili vierailleen, viittoen noiden lyöttäytyvän seuraansa ja astellen kohti etuovea, jonka palvelijat avasivat. Kartanossa oltiin valmistauduttu kuninkaan tuloon jo pitkän aikaa, jokaisen pinnan suorastaan hohtavan puhtautta. Takat olivat lämmittäneet sisätilat mukavaksi ja kynttilät valaisivat niitä alueita, joihin aurinko ei riittänyt. Saattue kuljetettiin eteishallin poikki suureen saliin, palvelijoiden ja vartijoiden näyttäessä tietenkin kunnioituksensa kuningasta kohtaan tuon kulkiessa ohitse. Normaalisti kovin tyhjä sali oli nyt sisustettu suurella pöydällä ja lukuisilla tuoleilla vieraita varten, suurten ikkunoiden näkymän avautuen lumiseen puutarhaan. Vateja ja tarjottimia oli jo nyt esillä pienten purtavien kera, joiden määrässä ei kyllä oltu säästelty. Mutta ruokahan ei ollut vielä tehnyt näyttävää esiintuloaan!

"Istukaa toki alas! Kotini on kotinne ja palvelijani palvelijoitanne!" Kreivi ohjeisti mairean hymyn kera,
"Haluaisitteko kenties jotain juotavaa?"



((Käy kai se alkupalaksi. Mutta lisää vaaditaan.))

[Aksutar]

Eliitin vakuutteluja seurasi hetken hiljaisuus, Henryn tarkkaillen kreiviä, odottaen tuon nyt vastaavan edes jotain. Aatelinen kyllä vaikutti siltä, että saattaisi tuupertua sijoilleen ja sen huomasi myös Fritz, joka toivoi kreivin vartijoiden olevan tarpeeksi nopeita, jos eivät halunneet antaa herransa lumeen tuupertua.
Constantinesta tilanne oli vain ärsyttävä. Hänestä tuntui, että Fortescue vain leikki teatraalisen järkyttynyttä. Eihän yksi sarvipäinen nyt niin hirveä näky voinut olla, jos kreivi kerta lohikäärmeillä ratsasti! Tai näin oli käynyt tieto Fritzin korviin. Kuulemma Nahorin kreivi ratsasti itse Oraakkelilla, oli mokoman kesyttänyt jotenkin tai jotain sinne päin. Hänhän ei uskonut siihen satuiluun hetkeäkään ja nyt se nyreä katse kääntyikin aatelisesta tutkimaan tuon tiluksia, mutta lohikäärmeestä ei näkynyt merkkiäkään. Olivatko huhut sitten vääriä? Varmasti Fortescue olisi käynyt korjaamaan niitä huhuja jotenkin, jos eivät paikkaansa pitäisi?

Fritzin keskittyessä lohikäärmejahtiinsa sijoiltaan, sai Garrett viimein suunsa auki, vakuutellen kaiken olevan kunnossa ja hänen itsensä olevan vain yllättynyt tästä epänormaalista vieraasta.
”Hienoa”, Siniverinen hymyili, nyökäten ymmärtäväisesti, vilkaisten sitten Roswellin puoleen kun kreivi heitä kävi sisään pyytämään.
Sen pidemmittä puheitta saattue lähti seuraamaan kreiviä, tuon saattaessa heidät sisätiloihin. Kuten olettaa saattoi, oli kartano pistetty viimeisen päälle hienoksi ja valmiiksi kuninkaan vierailua varten, eikä Henry voinut kuin hymyillä itsekseen heidän kulkiessa koreiden sisätilojen läpi salille, johon oli katettu jo jotain pientä purtavaa, eikä tarjonnassa näemmä oltu pihistelty.
Siniverinen riisui yltään viitan ja päällimmäisen takin, ojentaen ne palvelijan huostaan, samalla nyökäten kiittävästi kreiville joka kehotti istumaan alas. Henry laskeutuikin istumaan lähimmälle tuolille, eikä suotta koittanut pidempään seisoskella raajarikkoisena. Vaikka olihan tässä jo istuttu tuntia ja toistakin matkatessa, mutta sentään kartanon tuolit olivat mukavammat istua, mitä vaunujen penkit.

”Lämmin tee maittaisi, näin pitkän matkan jälkeen”, Kuningas vastasi hymyillen kreiville, joka juotavasta kyseli, ”kenties sinullekin?”, se kysymys oli osoitettu Roswellille. Fritz puolestaan näytti auttavan itseään jo naposteltavien parissa, heitellen suuhunsa sitä sun tätä ohi kulkiessa, tummahaarniskaisen eliitin tutkien huonetta, aivan kuin olisi etsinyt jotakuta tiettyä.
”Missä se lisko on?”, Kuuluikin kysymys eliittikenraalilta, pistävän katseen kääntyen kreivin puoleen. Tuttuun tapaansa Constantine ei aikaillut kysymystensä suhteen, vaan meni suoraan asiaan, saaden Henryn tuhahtamaan pienesti sijoiltaan. Tuollekin keskustelulle lienisi aikaa myöhemmin, vaikka kieltämättä Henryäkin kiinnosti ne huhut ja niiden todenperäisyys...


// No... Sitten olisi koirannaksuja. Löytyy myös vanhentunutta maitoa ja pähkinöitä //

Roswell antoi nyökkäyksen kuninkaan suuntaan ja lähti sitten tuon vierellä kohti kartanon sisätiloja. Lämmin ilma oli mukavaa vanhoille luille – ja varmasti vielä mukavampaa Henrylle, joka oli matkustanut pidemmän matkan kylmässä, kuin hän. Takki annettiin palvelijoille hoidettavaksi – jotka myös näyttivät hieman epäileviltä sarvipään suhteen, muttei todellakaan samalla tavalla, kuin kreivi hetki aiemmin. Olihan hän nyt sentään Fortescuen vieraana järkytyksestä huolimatta, joten siinä oli paha mennä vastustelemaan. Roswell kuitenkin ajatteli olla mahdollisimman huomaamaton ja helppo vieras, ettei aiheuttaisi mitään kohtauksia tulevaisuudessa.

Palvelijat olivat nopeasti vetämässä tuolia kuninkaalle valmiiksi, kuin kilpaillen, kuka saisi sen kunnian. Demoni olisi aivan mieluusti vetänyt itse omansa, mutta kuninkaan ympärillä pyörivät palvelijat olivat jo niin lähellä, että se kenties olisi ollut töykeämpää olla tekemättä samaa kuninkaan neuvonantajallekin. Roswell istahti Henryn viereen, vilkaisten sitten pojan suuntaan tuon kysymyksen jälkeen.
"Tee kuulostaisi oikein hyvältä ajatukselta, Teidän Majesteettinne," demoni nyökkäsi vastauksensa.

Demonin ääni näytti saavan kreivin taas muistavan mokoman olemassaolon, sydämen tuntuessa siltä, kuin se olisi pysähtynyt hetkeksi. Garrett kuitenkin kokosi nopeasti itsensä ja teki parhaansa ollakseen se hyvä isäntä, mikä hänen täytyi olla.
"Ah! Tietenkin. Totta kai. Teidän Majesteettinne vierailun ajankohta osui niinkin hyvään ajankohtaan, että olen juuri saanut uusia, eksoottisia teelaatuja! Oikein maukkaita, voin sanoa," kreivi istui myöskin alas kuningasta vastapäätä, nojaten hieman lähemmäs. Sattumalla ei tainnut oikeasti olla mitään osaa siihen, että jotain uutta ja hienoa oli saapunut juuri kuninkaan vierailua ennen…
"Yksi on kovin harvinaista ja painonsa arvoista kullassa – melkein näyttääkin juotavalta kullalta! Oikein pehmeää. Satuin myös saamaan käsiini erästä oikein mausteista teetä. Hieman erikoinen, mutta miellyttävä, kun siihen tottuu. Ehkäpä Teitä kiinnostaisi…?"

Kovin pitkälle Garrett ei päässyt, kunnes kenraalin kovin hallitseva ääni pakotti tuon huomion miehen suuntaan. Lisko? Kreivi räpäytti silmiään ja näytti siltä, ettei tuolla ollut hajuakaan, mistä puhuttiin. Hetki siinä meni, ennen kuin kysymys saavutti määränpäänsä – ehkäpä demonin näkeminen todellakin oli ollut niin suuri järkytys, ettei tuo enää aivan käynyt täydellä teholla.
"Tarkoitatte… Lohikäärmettä?" Garrett kysyi. Sehän oli yksi syy tälle vierailulle, eikö…? Kreivi nojasi tuolinsa selkänojaan.
"Vuorella."



((Pakko syödä käsi, kun niitä herkkuja ojennat, jos ei enempää tule.))

[Aksutar]

Henry ei voinut kuin hymyillä, Fortescuen lähtiessä kertomaan kuinka tämä vierailu oli sattunut "yllättäen" hyvään ajankohtaan, kreivin jatkaessa turinointiaan eksoottisista teelaaduista. Ihan tavallinenkin tee olisi kelvannut Henrylle, mutta ei hän aikonut estää aatelista, jos tuo halusi tarjota jotain normaalista poikkeavaa. Ja totta kai se oli mukava kokeilla kaikkea uutta, vaikkei Henry varsinaisesti eri teemakuja metsästänyt. Mutta, kieltämättä Fortescuen puheet tästä uudesta, harvinaisesta teestä saivat Henryn mielenkiinnon kohoamaan.
Asiasta ei kuitenkaan jatkettu sen pidemmälle, kun kreivi joutui vastaamaan eliittikenraalin kysymykseen. Fritz oli kääntänyt katseensa Garrettin puoleen, harvinaisen arvioivasti katsellen nuorempaansa alakanttiin.
"Vai vuorella. Mitä se siellä tekee, jos sinun ratsusi on?", Constantine murahti heti kreiville, "joko teillä veriside on? Kuoleeko se, jos sinut tapet——".

"Fritz! Kysymyksille on aikansa ja paikkansa, enkä usko tämän olevan se hetki", Henry viimein keskeytti eliittinsä, joka niin kärkkäästi olisi halunnut esittää kysymystä toisen perään kreiville, "Mene katsomaan sotilaasi ja vaihtamaan asustuksesi. Olemmehan jo arvon Fortescuen kartanolla, sinun ei tarvitse olla haarniskassasi, valmiina kaiken varalta. Uskon, että kreivimme sotilaat kykenevät kyllä puolustamaan meitä, jos jokin yrittää hyökätä", siniverinen jatkoi, saaden eliittikenraalin nyrpistämään nokkaa harvinaisen närkästyneenä, mutta mitään Constantine ei käynyt vastaan sanomaan. Ei ainakaan vielä.
Sen sijaan murahtaen isokokoinen mies nyökkäsi ja lähti poistumaan paikalta. Kieltämättä haarniska alkoi jo painaa ja jotain mukavampaa olisi hyvä saada ylle. Kenties hän voisi tivata vastauksia kreiviltä myöhemmin, mieluiten kahden kesken, jos sellainen tilaisuus heille suotaisiin.

Siniverisen katse seurasi poistuvaa eliittiä, ennen kuin palasi takaisin kreivin puoleen.
"Pahoittelen eliittikenraalini käytöstä. Fritz on tottunut menemään suoraan asiaan, eikä ole niin hienovarainen mitä eliittikenraalilta saatikka paronilta voisi toivoa".
"Mutta palataksemme aikaisempaan, kuvailunne tästä uudesta teestä kuulosti erittäin mieluiselta", Siniverinen jatkoi, "kunhan siitä ei vain ole liikaa vaivaa teille", Henry lisäsi, sen pienen vaatimattoman olemuksen kohottaen päätään.
Totta kai hänellä oli kysymys jos toinenkin itse Nahorin kreiville. Mutta, näin alkuunsa hän ei uskaltanut mitään kysellä. Ei siksi, ettei olisi voinut, vaan lähinnä koska ei uskaltanut. Alati pieni jännitys ja ahdistus oli painanut rintaa ja vaikka Garrett niin mieluisalta vaikuttikin, ei Henry uskaltanut ihan niin rennosti olla, kuin kenen tahansa aatelisen seurassa. Nyt oli kyseessä Nahorin kreivi, joka oli vastuussa ihmisten suurimmasta kylästä ja sen maista. Henry oli onnistunut jo närkästyttämään kirkon, hän ei todellakaan halunnut aiheuttaa kitkaa Nahorin ja kaupungin välille, vaikka ehkä Roswellin tuominen paikalle olikin ensimmäinen virhe.


// ET SYÖ MIUN KÄSII tarviin ne molemmat vielä. No mut nyt ois kalapullia ja kaalilaatikkoa lisäks, jos kelpaa? //

Vastaus ei näyttänyt olevan kenraalin mieleen. Garrett harvemmin oli siinä tilanteessa, jossa häneltä kysyttiin kysymyksiä ja katse mulkoili hänen olemustaan oikein arvostelevana, eikä hän siten osannut oikein suhtautua siihen mitenkään. Se tuntui oikeastaan epätodelliselta – yhtä epätodelliselta, kuin demoni kuninkaan neuvonantajana – ja niinpä kasvoissa oikeastaan paistoi epäuskoisuus ja hämmennys. Silmät katsoivat kenraalia, joskus kuningasta, joskus vain jonnekin muualle. Muuta kreivi ei saanut sanottua – ja mitäpä sitä muka sanoisi? Monta kysymystä, jotka olivat kenraalille niin tärkeitä, mutta kreiville taasen ei. Kuningas hiljensi kuitenkin kenraalinsa ja käski tuon poistumaan laittautuakseen valmiiksi. Siinä oli jotain, johon Garrett sentään kykeni vastaamaan – vaikka hetkihän siinä meni, että hämmennyksestä toivuttiin.
"Niin. Todellakin. Kartanon turvallisuus on ollut suunnitteluissa etusijalla. Huoleen ei ole mitään syytä."

Ja olihan kreivi kaivannut turvallisuutta itsekin, yksi kidnappaus oli hänelle enemmän, kuin tarpeeksi. Hän tiesi kyllä, kuinka töykeitä suippokorvat olivat. Ja nyt kuninkaan turvallisuus oli hänen harteillaan! Kova taakka, mutta hän selviäisi kyllä.

"Mh," oli hyväksyvä myhähdys vastaukselle kuninkaalle tuon pahoitellessa kenraalin käytöstä miehen poistuessa. Olisihan Garrett voinut voivotella ja kauhistella enemmänkin, mutta ehkäpä kuninkaan palveluksessa olevia henkilöitä oli hyvä olla haukkumatta. Toinen aihe, se oli todellakin se, mitä he kaipasivat. Tämä tapaaminen oli alkanut aivan hirveällä tavalla!
"Kaksi eri teetä, Teidän Majesteettinne," hymy palasi huulille tuon yrittäessä rentoutua,
"Jos aika vain sallii, Teidän kannattaisi maistaa molempia vierailunne aikana! On tietenkin hankala valita, kummalla aloittaa…"

"Toinen tee josta puhuitte, taisi olla chai?" Kysyi ääni, johon kreivi ei vieläkään ollut ehtinyt tottua – ehkäpä siksi, että se oli puhunut tapaamisen aikana niin harvoin, tai ehkäpä siksi, että se kuului sellaiselle otukselle, johon tuo ei halunnutkaan tottua! Garrett käänsi katseensa sarvipäähän, huulien hieman nykäistessä. Nyt hän oli demonin kanssa jo keskustelemassa. Mihin maailma oli menossa… Roswellille annettiin nyökkäys vastaukseksi.
"Siinä tapauksessa se voisi olla mukavan lämmittävä kylmän jälkeen. Teidän Majesteettinne?" Demonin keltaiset silmät vilkaisivat kuningasta päin kuullakseen tuon mielipiteen. Garrettia mielipide myös kiinnosti, jotta voisi lähettää palvelijan valmistamaan kupposet.

Vaikka hirveäähän se oli tajuta, että heillä oli jotain yhteistä demonin kanssa…

"Matkanne sujui ilmeisesti hyvin?" Kreivi kävi kysymään, yrittäen keventää tunnelmaa jotenkin ja saaden jotain keskustelua aikaiseksi,
"Siitä onkin pitkä aika, kuin viimeksi tapasimme, Teidän Majesteettinne. Aivan liian pitkä aika."



((No ehkä tämän kerran. Sitten voi kyllä tulla kaasukammio.))

[Aksutar]

Henry oli mielissään siitä, ettei eliittinsä kysymykset ja törkeä asenne olleet tilannetta pilanneet. Vastahan kreivi oli toipunut demonin tapaamisesta, ei Fritzin olisi tarvinnut toista heti lähteä kuulustelemaan. Ehkä muutenkin oli virhe tuoda lohikäärmeentappaja tapaamaan kreiviä, mutta toisaalta, Fritzistä ja tuon joukoista oli turvaa matkalla. Eikä eliitti olisi edes suostunut jäämään kaupunkiin, kun tuli tilaisuus päästä tapaamaan Nahorin kreiviä, jolla kuulemma Ajankiitäjä oli ratsunaan...

"Eiköhän aika sen meille suo", Henry hymyili vanhemmalleen, Garrettin kehotellessa, että siniverisen tulisi maistaa molempia teemakuja vierailun aikana. Pohdintoihin siitä, kummalla teellä tällä kertaa mentäisiin, ei Henry ehättänyt sanoa sanaa, kun Roswell otti osaa keskusteluun. Siniverisen katse kääntyi rauhallisesti sarvipäisen puoleen, joka arvaili teemauksi chain, jotain mistä Henry itse ei ollut edes kuullut. Tai ehkä olikin, hän ei vain välittänyt pitää mielessä sellaista tietoa. Juoma- ja ruokatietous eivät olleet hänelle se tärkein ja täten vahvin aihealue.
Mielenkiinnolla siniverinen kuitenkin seurasi kreivin ja demonin keskustelua, ollen yllättynyt että kreivi edes suostui kommunikoimaan demonin kanssa. Mutta siitä Henry oli kuitenkin iloinen, jopa kiitollinen. Hän uskoi Garrettin kyllä pitävän Roswellista, jos nuo kaksi vain tutustuisivat ja aatelinen laskisi hieman ennakkoluulojaan demonin suhteen.
"Tämä chai kuulostaa hyvältä, mikäli niin uskotte. Itse kun en teemauista niinkään tiedä", Henry nyökkäsi neuvonantajansa ehdotukseen, ennen kuin katse demonista kääntyi takaisin aatelisveriseen.

"Matka sujui hyvin, kiitos kysymästä", Henry vastasi kreiville, joka keskustelun ylläpitämistä jatkoi, "Runsaslumisesta talvesta huolimatta olivat reitit helppokulkuisia, meidän onneksemme".
"Siitä todellakin on", Siniverinen naurahti leppoisasti, kun puheeksi tuli viimetapaaminen, "En taida edes muistaa sitä... Olimme vielä perillisinä, emmekä nykyisissä asemissamme. Paljon on ehtinyt tapahtua sitten viimekerran. Harmi, ettemme ole kyenneet useammin tapaamaan", se toden totta oli harmi. Fortescuet kuitenkin pitivät yllä Nahoria, ihmisten suurinta kylää ja sen maita. Prinssinä ollessaan Henryä ei niinkään ollut kiinnostanut luoda suhteita kylien päättäjätahoihin, jonka johdosta hän ei omatoimisesti ollut koskaan Garrettiin yhteyttä ottanut. Nyt kuninkaana se kostautui, kun hän tuskin tunsi kyliensä kreivejä ja muita johtoportaita, joten tapaamisten tullen piti aina jännittää, miten ensitapaamiset sujuisivat.
"Kuinka Nahor on jaksellut? Onko talven myrskyistä ollut teille suurtakin haittaa?".



// No pistetään maski päähän, niin selviää siitä kaasusta. Nyt olisi tarjolla paistia, jos kelpaisi? //

Garrettin katse vilkuili vuoron perään kuningasta ja demonia, kovin mielenkiinnolla vierestä seuraten, miten sarvipää ehdotteli asioita itse kuninkaalle. Se tuntui jotenkin niin kovin… Omituiselta. Kuinka Henry itse ei nähnyt asiassa mitään ihmeellistä – no, olihan demoni toki miehen neuvonantaja, joten se taisi kuulua kuvaan – eikä mitenkään kyseenalaistanut mitään… Entä jos se sarvipää ehdottaisikin jotain kamalaa salakavalasti? Suostuisiko kuningas siihenkin noin helposti? Mitä sitten tapahtuisi? Ajatukset puristivat rintaa.

Ehdotus teestä kuitenkin hyväksyttiin, eikä kreivi tuhlannut enää tärkeää aikaa ylimääräisiin sanoihin, lähettäen heti palvelijan valmistamaan juomat. Sen jälkeen katse suunnattiin taas kuninkaan puoleen ja demonin läsnäolo yritettiin suodattaa mielestä. Tämähän vain oli mukava keskustelutuokio kahden arvokkaan miehen kesken. Ja tärkeä! Garrett nojautui lähemmäs kuin kuunnellakseen oikein tarkkana kuninkaan sanoja, kasvoillaan ystävällinen hymy. Toisen puheisiin nyökyteltiin – tosin, kun puheeksi tuli, kuinka paljon oli ehtinyt tapahtua sitten sen hyvin kaukaisen tapaamisen, kreivin kasvoille nousi ryppy jos toinenkin tuon nyrpistäessä nenäänsä kovin närkästyneenä.
"Todellakin," tuo tuhahti. Enimmäkseen huonoa, olivathan molemmat perineet asemansa isiensä kuoltua – mutta tällä hetkellä mielessä pyöri vain haltioiden röyhkeys ja se karmea, vastentahtoinen matka haltioiden kaupunkiin… Se oli jotain, mitä Garrett ei unohtaisi koskaan! Se ei saisi koskaan toistua! Ja sehän tietenkin oli kuninkaan vastuulla. Mokomien suippokorvien oltiin annettu mellestää jo aivan tarpeeksi kauan…

Mutta se taisi olla turhan raskas puheenaihe näin illan alkajaisiksi. Olihan kenraali jo yrittänyt, eikä kreivi ollut siihen lainkaan tyytyväinen! Närkästys väistyi palaavan hymyn tieltä.
"Sittenhän meidän olisi parempi tehdä tästä jotain, joka toistuu useammin tulevaisuudessa – jos Teillä vain riittää aikaa kiireiseltä aikataulultanne, Teidän Majesteettinne," Garrett hymyili päätään vienosti kallistaen,
"Nahor on kovin suotuisassa asemassa näin maantieteellisesti. Kovimmat lumisateet eivät yleensä pääse tänne asti ja meri pitää meidät lämpiminä. Hieman erilaista, kuin teillä siellä keskellä," tuo jatkoi, heilauttaen kättään kovin vähättelevästi. Talvet olisivat voineet olla paljon pahempia…
"Tietenkin kaupankäynti on hankalaa käyttäen niitä teitä, jotka ovat lumen– ah."

Kreivi nosti katsettaan nähdessään tutun hahmon lähestyvän. Palvelustyttö kantoi tarjotinta neljän höyryävän kupposen kera. Nopea suoritus, johon tämän tapaamisen isäntä oli kyllä tyytyväinen. Posliiniset kupit aseteltiin vieraiden eteen pienille lautasille kunnioittavien niiausten kera – tosin yksi oli vielä juojaa vailla, kenraali kun ei ollut vielä palannut. Kanelin ja kardemumman haju leijui ilmassa hennon höyryvanan noustessa vaaleanruskeasta vaahdosta.
"Ah, mitä loistavin ajoitus," Garrett nyökkäsi tyytyväisenä ja sekoitteli juomaansa lusikalla,
"Toivottavasti tämä lämmittää Teitä haluamallanne tavalla, Teidän Majesteettinne."



((No minäpäs syön koko paistin sitten.))

[Aksutar]

Henry hymähti pienesti kreivin tuhahdukseen, huomaten kyllä sen pienen nyreyden aatelisen kasvoilta. Siniverinen oli harvinaisen tietoinen, mitä kreiville oli tapahtunut haltioiden toimesta ja oli suorastaan ihme, että Fortescue oli vielä elossa ja vapaana. Henry ei kuitenkaan aikonut ottaa tapahtuneita puheeksi oma-aloitteisesti, eiköhän kreivi niistä kertoisi itse, jos haluaisi. Sitä paitsi, ei liennyt ehkä mukavin aloitus tapaamiselle, hypätä nyt suoraan raskaisiin aiheisiin.
"Eiköhän aikataulustani löydy teille aikaa, ennemmin tai myöhemmin. Varsinkin, jos te puolestanne matkustatte kaupunkiin", Henryllä oli harvoin aikaa lähteä itse matkaan tapaamisten merkeissä, siitä syystä hän yleensä pyysikin, että tapaamiset järjestettäisiin kaupungissa, hänen linnallaan. Tietenkin puuttuva raajakin oli yksi syy vähentyneeseen matkusteluun. Vaikka Henry kykeni nykyään liikkumaan itse normaalisti ilman apua, oli käveleminen silti hankalaa ja vaivalloista, eikä kuningas syyttä suotta itseään hirveästi juoksuttanut paikasta toiseen.

Puheisiin Nahorin säästä nyökättiin hymähtäen, siniverisen ollen tietoinen sääolosuhteiden eroavaisuuksista, eikä sen enempää asiaa kommentoinut. Säästä puhuminen oli muutenkin tylsää, mutta se nyt sattui olemaan yksi niistä harvoista asioista, mistä Henry osasi puhua uudessa seurassa. Luulisi, että tässä ajassa kuningas olisi jo ehtinyt tottua sosiaalisiin kanssakäymisiin, olivat ne sitten kevytteemaisia rupatteluja tai raskasaiheisempia keskusteluja, mutta ei. Jokainen tapaaminen pisti sykkeen nousemaan ja ajatukset juoksemaan, juuri silloin kun olisi pitänyt keskittyä ja kuunnella itse keskustelua...
Siinä missä kreivi kohotti katseensa lähestyvään palvelijaan, vilkaisi Henry myös sivusilmällä tytön puoleen, sen enempää huomiota kiinnittämättä palvelijaan. Tuo tarjoili teen neljälle, yhden teennauttijan kuitenkin vielä puuttuen joukosta. Henryn puolesta eliitti saisi pysyä poissa niin kauan, kunnes uskoi voivansa hillitä itseään edes sen verran, että osaisi käyttäytyä.

"Eiköhän se lämmitä, tavalla tai toisella. Kiitos", Siniverinen vastasi kreiville, samalla kun kävi eteensä asetetun teekupin nostamaan varovaisesti käsiinsä, lähinnä aluksi nauttien siitä lämpimästä kupista vielä osin kohmeessa olevissa hyppysissään.
"Nahorissa ei ilmeisesti ongelmia ole ollut. Emme ainakaan ole kaupunkiin asti kuulleet mitään", Talvi tietenkin oli osasyy hiljaisuuteen moneltakin taholta, kaikkien lähinnä koittaen vain selviytyä kireistä pakkasista.


// Varo se on kuumaa!! //

Kreivi tietenkin oli kovin tyytyväinen saadessaan tarjoilla jotain niin korkea-arvoiselle vieraalle – tosin tässä tilanteessa se katse aina kävi vähän väliä vilkaisemassa sarvipäätä kuninkaan vierellä. Palvelustyttökään ei ollut tainnut ennen tätä demonia nähdä, niitä kun harvemmin tässä kartanossa vieraili! Tyttöparkakaan ei näyttänyt oikein tietävän, kuinka suhtautua demonin kiitoksiin – ja kukapa olisi edes kuvitellut demonin jotain sellaista tekevän! Tai, no, jos demoni kiittäisikin, olisiko se edes merkki mistään hyvästä? Garrettin kulmat kurtistuivat hetkeksi, mutta katse käännettiin pois heti, kun demonin silmät vilkaisivat hänen suuntaansa.

Tee jäi aateliselta kuitenkin pöydälle, kun kuningas toi ongelmat – tai oikeastaan niiden puuttumisen – pöytään. Tottahan se oli, Nahor oli saanut olla rauhassa viime aikoina. Ja se jos mikä oli onni, kreiviähän ei enää lainkaan kiinnostanut nähdä yhtään ainoaa haltiaa maillaan! Sitähän kuningas tietenkin tarkoitti, ainakin miehen itsensä mielestä. Mikä muu voisikaan olla pahempi ongelma maailmassa, kuin ne kirotut suippokorvat? Kulmat kurtistuivat ja lähemmäs nojattiin, sillä nyt puheenaihe oli vakava. Tästähän sitä kuninkaan kanssa pitikin puhua!

"Ne suippokorvat ovat pysyneet poissa, onneksi. Kävivät jo kerran niin koppaviksi, etten aio antaa niille enää toista mahdollisuutta. Tilanne on kuitenkin suorastaan mahdoton, Teidän Majesteettinne! Ne mokomat ansaitsivat jo jonkin näpäytyksen!" Garrett ilmoitti kantansa kovin selvästi. Haltioiden oltiin annettu juosta vapaana tekemässä vaikka ja mitä aivan liian kauan! Kaikkihan siitä joutuivat kärsimään! Mutta Nahorilla ei ollut armeijaa, joka siihen pystyisi. Suuret pelaajat tässä pelissä olivat kuningas ja se typeristä typerin suippokorva, valekuningas!

Roswellin katse kääntyi kuninkaaseen. Henry oli se, jonka piti ensimmäisenä suunsa avata ja jotain sanoa asemansa takia. Neuvonantaja kuitenkin halusi viestittää olevansa läsnä, jos häntä tarvittiin, vaikuttaen kovin rennolta. Teekupposta tuotiin lähemmäs huulia ja pintaa puhallettiin hellästi viileämmäksi ennen ensimmäistä hörppäystä. Siitä olikin aikaa…



((Minä irl))

[Aksutar]

Siniverinen pisti merkille kreivin vakavoitumisen, kun puheenaihe kääntyi ongelmiin. Ja niiksi ongelmiksi Garrett laski heti ensimmäisenä suippokorvaiset viholliset, joiden kanssa sota oli jatkunut jo ties kuinka kauan. Liian kauan, joidenkin mielestä ja kävi ilmi, että Garrett oli yksi näistä "joistakin". Siinä missä normaalisti tämä puheenaihe olisi saattanut ahdistaa ja jopa pelottaa kuningasta, pysyi Henry yllättävän rauhallisena. Ehkä se johtui itse Fortescuesta, kreivi kun ei vaikuttanut yhtään sen fiksummalta sodankäynnin suhteen, mitä kuningas itsekään. Henryllä ei ollut tietotaitoa sodankäynnistä lähes yhtään, mitä nyt oppinut ajan myötä kuninkaaksi päädyttyään, joten sodasta ja sen etenemisestä ja siihen liittyvistä päätöksistä oli niin kovin hirveää puhua välillä niiden kanssa, joilla oli vuosien kokemus asiasta ja jotka selvästi tiesivät enemmän ja täten kenties halusivat enemmän tai vähemmän väkisin tuputtaa omat kantansa ja suunnitelmansa kuninkaalle. Apuhan aina kelpasi ja Henry mielellään kuunteli ehdotuksia, mutta kun ne ehdotukset olivat yleensä kovin... brutaaleja.

"Olette oikeassa", Henry lopulta vastasi, hetken harkittuaan miten asiaa lähestyi, koittaen tietenkin välttää aiheuttamasta mielipahaa kenellekään heti ensikättelyssä, "Mutta en voi vain marssittaa armeijaani aroille heidän kaupunkiaan piirittämään, sillä jäisimme alakynteen ennen kuin edes pääsisimme lähellekään kohdetta. He ovat varautuneet suoraan hyökkäykseen, emmekä voi yllättää heitä mitenkään. Emme maasta käsin, emme omine joukkoinemme. Mutta olette kai kuulleet, että kuningas Tornhelm on saattueineen saapunut etelään, keskustelemaan mahdollisesta liittoumasta ja yhteistyöstä haltioita vastaan? Suunnitelmat hänen kanssaan ovat edenneet hyvin, vaikkakin itse olisin toivonut rauhaisampaa ratkaisua sodalle. Se ei kuitenkaan ole vaihtoehto, kiitos vihollisemme".

"Ja sitten voimmekin ottaa puheeksi teidät", Yllättäen kenraalin ääni liittyi keskusteluun. Fritz oli käynyt riisumassa haarniskansa ja laittautunut tummanpuhuvaan asukokonaisuuteen, siinä samalla rauhoitellut hieman hermojaan, ennen kuin oli palannut takaisin kreivin ja kuninkaan seuraan, unohtamatta sitä pirua huoneessa. Fritz oli kaikessa hiljaisuudessaan saapunut paikalle Henryn puhuessa ja seisoi nyt takavasemmalla kuninkaasta, tuijottaen kovinkin nyreänä nuorta kreiviä.
"Teillä on lohikäärme. Eikä mikä tahansa lohikäärme, vaan itse Ajankiitäjä, jos huhut pitävät paikkansa. Miksi ette ole jo murskanneet vihollisiamme sen avulla?", Fritz kyseenalaisti aatelisen, samalla nostaen kätensä puuskaan. Henry ei sanonut mitään siihen väliin, laskien vain kenraaliin nousseen katseensa takaisin kreivin puoleen. Johan hänkin oli ollut aikeissa asiasta kysyä, mutta ei ehkä noin suoranaisesti, mitä eliitti, mutta kaiketi tämäkin toimi... Niin kauan, kun Fritz piti äänentason ja sävyn rauhallisena, eikä lähtenyt huutamaan ja raivoamaan Fortescuelle. Fritzin tuntien se ei ollut täysi mahdottomuus tässäkään tilanteessa, jonka johdosta siniverinen vilkaisikin ohimennen, osin neuvoa kysyvästi Roswelliin, tietämättä olisiko hänen pitänyt puuttua heti paronin ja kreivin keskusteluun vai antaa heille mahdollisuus ja luottaa edes sen verran paroniin.



//... Sinua ei pysäytä mikään? NIIN KUIN EI PYSÄYTÄ MUN LAISKUUTTA JA VIIVYTTELYÄKÄÄN NÄEMMÄ. Anteeksi, älä jätä, tule takaisin, saat pizzaa ja hernekeittoa //