Kaksin aina kaunihimpi


Linnasta löytyy käytävää jos toistakin, jolla vaellella päänsä pyörryksiin. Linnasta löytyy myös lumottuja salakäytäviä, jotka ovat erittäin vaikeita löytää tai sitten täysin mahdottomia avata ilman loitsuja. Käytäviä valaisee pimeällä hiljalleen edes takaisin lipuvat sinivalkeaa valoa kajastavat, lumotut valopallot. Käytävät ovat myös melko autioita ja maltillisesti sisustettuja.

Valvoja: Crimson

Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Heinä 01, 2013 11:28

Vielä lähti ääntä kreivin suusta, tuon käydessä vikisemään olematonta vastalausettaan kuninkaalle. Enää ei kreivi kuitenkaan liikkunut tai paennut haltian otteesta, vaikkei mikään tuota väkisin paikallaan pitänyt. Ehkä Garrett viimein ymmärsi, ettei pakotietä ollut?
Lempeä hymy pysyi haltiakuninkaan kasvoilla, vaikka Aranin kärsivällisyys oli jo lopussa. Jos Garrettista ei olisi enemmän hyötyä elävänä, antaisi Aran mielellään teloittaa kreivin, mutta niin kauan kuin Nahorin kreivillä oli painoarvoa tässä sodassa, pysyisi tuo elossa. Garrettin sopi siis vain toivoa, ettei kansansa häntä hylkäisi.
Sinulla ei ole nyt oikein vaihtoehtoja, kreivi Aran hymähti, sen olalla levänneen käden käydessä nyt siirtymään äkisti Garrettin niskaan, josta käsi viimein otti sen rajumman otteen, josta oli turha koettaa päästä irti Jos ei suosiolla, niin väkisin.
Noiden sanojen myötä Aran kävi pakottamaan pienemmän, hennomman miehen alas nelinkontin, kuten koiran kuuluikin olla. Aivan, kuten Garrett itse oli hetki sitten sanonut. Siinä samalla kävi myös toisessa kädessä ollut kaulapanta pujahtamaan väkipakolla kreivin kaulaan, Aranin jäädessä pitämään miestä hetkeksi aloillaan niin, että kreivin kasvot olivat vain sentin tai pari irti lattiasta. Tuon kasvojen kyllä kuuluisi hinkata pitkin lattioita, jos Aranilta kysyttiin.

Nyt jos olet kiltti poika Yhä haltiakuningas piti kiinni Garrettin niskasta, painaen toista alemmas, samalla kun toisessa kädessä oleva naru joka tietenkin pannassa oli kiinni kävi kiristymään ja täten kiristämään myös pantaa kreivin kaulan ympärillä Ei sinuun tule sattumaan.
Ymmärrätkö, kreivi? Oletko kiltti poika, oletko kiltti koira? Aran hymisi tyytyväisenä, samalla kun pienesti hellitti otettaan kreivistä ja tuon vastauksesta riippuen, joko suoristautui ylös tai jatkaisi toisen painamista alas.
Darius taas tyytyi pienesti virnuillen seuraamaan tilannetta sivummalta. Hän halusi nähdä tämän, mutta mikäli Aran käskisi häntä poistumaan, lähtisi hän myös. Kenraalille tuotti kuitenkin suurta mielihyvää katsella Nahor kylän kreiviä pulassa, alistettavana, ilman minkäänlaista apua. Ehkä tämä hyvitti äskeisen Aranin osalta.. ehkä.


// Garrettilta ei kysytä. Garrettilta ei kysytä koskaan //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ti Heinä 02, 2013 1:30

Garrett käänsi katseensa takaisin niskaan hengittävään haltiaan takanansa, silmien katsoessa toista niin anovana. Hän ei halunnut tätä. Hän ei halunnut tämän tapahtuvan, ei nyt tai koskaan! Miksei Aran vain voisi olla niin kiltti, että lopettaisi leikin tähän? Kreivi ei tiennyt, mitä oli nyt tehnyt väärin ja miksi häntä rangaistiin niin kovasti. Yhä tuo oli kovasti sitä mieltä, että silmäpuoli oli se, joka tämän kohtelun ansaitsisi, ei hän. Eikö haltiakuningas kerrankin voisi olla niin mukava, että jättäisi vieraansa tai, ikävä kyllä, vankinsa rauhaan, edes hetkeksi? Garrett voisi vielä antaa tämän anteeksi, jos Aran lopettaisi ja kohtelisi häntä taas hyvin, olisi hän oikein tyytyväinen vieras. Hän antaisi haltian taas hieroa häntä ja hän olisi mukava ja ystävällinen ja olisi, kuin mitään näin hirveää ei olisi heidän välillään tapahtunut. Petos voitaisiin unohtaa...

Yhtäkkiä ilkeä kipu vihlaisi niskaa haltian tarrautuessa siitä kiinni turhankin rajusti, säikähtäneen kivunhuudon jäädessä kurkkuun kiinni, korkean vingahduksen vain päästessä ilmoille ennen kuin hampaat purivat toisensa yhteen ja pakottivat suun umpeutumaan irvistyksestä. Kreivin koko keho kävi jännittäytymään ja käpertymään taaksepäin pakostakin, silmien painautuessa kiinni kivusta. Vähän tuo yritti kiemurrella Aranin otteessa, mutta paljoa hyötyä siitä ei tullut. Enimmäkseen se vain aiheutti enemmän kipua, käden pysyessä paikallaan puristaessaan, liikkeen tehden siitä enemmänkin repimistä, kuin vain kiinnipitämistä mikä teki tietenkin kipeää, muttei aivan yhtä paljon. Haltian käsi kävi työntämään ja pakottamaan Garrettia alemmas, saaden jalat antamaan periksi, vaikka vastaan kyllä taisteltiin. Paljoa lihasmassaa ei hennosta miehestä löytynyt, mutta kipu teki vastustamisesta entistä hankalampaa, niskaotteen saaden olon muutenkin tuntuvan niin alistetulta ja, no, alistuneelta. Polvet osuivat vasten lattiaa, suippokorvan painaessa niskaa yhä vain alemmas ja alemmas, pakottaen kreivin ottamaan maasta käsillään vasten, lattian kylmyyden tuntuen läpi vaaleiden käsineiden. Kädet tärisivät yrittäessään pitää ylävartaloa ylempänä, pitääkseen pään ja kasvot kaukana maasta sekä ylpeästi pystyssä, mutta se oli taistelu, jossa niillä ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa.

Kaulapannan hipaistessa hiuksia, ei mies voinut kuin yrittää vielä viimeisillä voimillaan kiemurrella irti tai ainakin saada Aran luovuttamaan, mutta ote ei hellittänyt, eikä panta mennyt yhtään kauemmas. Pää vedettiin lenkin läpi, pannan ilmoittaessa läsnäolollaan siitä kohtalosta, joka ihmisvankia odotti. Pelkkä tunne pannasta kaulan herkkää ihoa vasten oli tarpeeksi saamaan tilanteen tuntumaan niin toivottomalta ja entistä nöyryyttävämmältä, olo oli totta tosiaan, kuin koiralla... Säälittävää vikinää karkasi kurkusta lattian lähestyessä kasvoja, Garrett kun ei missään nimessä halunnut koskea maata kasvoillaan, sehän olisi hirveää! Lattia oli likainen ja hän oli jo nyt ollut sen kanssa aivan liian läheisessä kosketuksessa, eikä hän halunnut enää tehdä yhtään lähempää tuttavuutta sen kanssa! Samaan aikaan, kuin käsi niskassa pakotti päätä alemmas, kiristyi panta kaulassa hihnaa vedettäessä ylös haltian toimesta. Se tunne oli tarpeeksi kreiville tuon ymmärtäessä, kuinka toimiva väline kuristuspanta oikeastaan oli. Pienikin kosketus sai sen tuntumaan yhä pakottavammalta, kertoen voimasta, mikä Aranille tällä hetkellä käsissään oli. Lenkki tuntui suorastaan pureutuvan ihoon kivuliaasti, hengityksen tuntuessa siltä, ettei se enää päässyt kulkemaan vapaasti henkitorvessa.

Garrettia pelotti. Hengitys kiihtyi ja kävi raskaaksi tai ainakin se yritti, pannan saadessa hengittämisen tuntumaan miltei mahdottomalta, kuin tarpeeksi happea ei saataisi ilmasta. Paniikki oli nopeasti nousemassa mahdottomaksi kontrolloida, ihmisen pelätessä nyt kunnolla henkensä puolesta. Nyt oikeasti tuntui siltä, että hän oli kuolemassa!
"Älä... Älä satuta," hiljainen vikinä pyysi lattianrajasta, itkun ollessa selvästikin lähellä.




((Ei koirilta kysytä muuta, kuin että pitääkö pissalla käydä.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Heinä 02, 2013 2:35

Kreivin kaikki pieni vastarinta oli turhaa, haltiakuninkaan selvästi ollessa no, niskan päällä. Hän oli isompi, voimakkaampi ja kaiken lisäksi hänellä oli nyt panta kreivin kaulan ympärillä, mistä vetämällä hän saattaisi estää tuon raskaaksi, hätäiseksi käyneen hengityksen kulkemisen. Voi kuinka Aran nauttikaan siitä kaikesta vallasta ja siitä kielikin kasvoille kohonnut sadistinen virne, joka pyyhki sen lempeäniloisen hymyn tiehensä. Terävä katse tarkkaili maassa kontillaan olevaa kreiviä hetken, tuon käydessä vielä vikisten anomaan, ettei haltia satuttaisi hätä.
Voi kreivini, en minä satuta. En, jos olet kiltisti Aran kävi naurahtamaan, samalla kun viimein päästi hitaasti irti Garrettin niskasta, käyden taputtamaan tuota muutaman kerran päälaelle Jos olet kiltisti.
Ja jos et ole, sitten sinua täytyy rangaista. Ja uskon, ettet tule pitämään siitä. Joka kerta kun et tottele, otamme sinulta jotain, kunnes sinulla ei ole mitään muuta, kuin kapisen rakin kehosi Aran kävi myhäilemään suoristautuessaan seisomaan Garrettin viereen, nykäisten pienesti, kokeeksi, hihnasta.

Kenraali, mikäli koirani käyttäytyy huonosti, saatte leikata hänen hiuksensa. Joka ikisen. Päätä myöten. Miekallanne Aran antoi nyt käskin Haukansilmälle, joka nyökkäsi kuninkaan sanojen myötä.
Mielelläni, Teidän Korkeutenne Ivallisen pisteliäs katse käväisi kreivissä, kenraalin ollessa valmis toteuttamaan käsky, mikäli siihen tulisi tarvetta.
Hyvä! Hienoa. Nyt, eihän näin hienoa koiraa sovi itsellään pitää Meidän täytyy mennä näyttämään sitä muillekin, tulepas, kreivini Aran kävi viimein ottamaan askeleen, toisenkin eteenpäin, kohden huoneen ovea, pitäen narun sen verran tiukalla, että Garrettin oli parempi seurata mahdollisimman lähellä vieressä, ellei halunnut kuristua.


// Garrettilta kysytään sitä ja jos on hätä, Garrett saa kusta housuun. Kaikkien nähden. Toivottavasti et juonut liikaa teetä, Garrett //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ti Heinä 02, 2013 3:36

Garrett vikisi, taistellen pitääkseen kyyneleet sisällään ja kasvonsa mahdollisimman kaukana lattiasta. Olo oli hirveä, eihän sen tähän pitänyt mennä. Ei hän arvannutkaan, että tämä olisi ollut haltialla mielessään pyytäessään vieraansa teelle, heidänhän piti vain viettää aikaa yhdessä ja juonitella silmäpuolihaltian päänmenoksi... Olo oli niin petetty. Hitaasti haltian ote irrottautui niskasta, jota se oli niin rankalla kädellä aikaisemmin puristanut ja painanut, saaden kreivin nostamaan kasvojaan heti kauemmas lattiasta, kun siihen nyt mahdollisuus tuli. Aikaisemmin satuttanut käsi vastasi eleeseen taputtamalla hellästi nostettua päälakea kuin kehuakseen, mutta Garrettin oloa se ei piristänyt lainkaan. Aran oli tehnyt aivan samalla tavalla omalle alaiselleen, kun tuota oltiin nöyryytetty, se tuntui vain alistamiselta, eikä hellyydeltä. Ei hän ollut koira! Eikä edes halunnut olla. Maailmassa ei tuntunut enää olevan mitään järkeä tai oikeutta, hullujen miesten laatiessa nyt säännöt. Luuliko haltia, että sanansa rauhoittivat kenenkään mieltä? Mielipuoli päätti nyt, milloin kreivi muka käyttäytyi "kiltisti", tahallaanhan toinen häntä nyt kiusaisi ja satuttaisi! Vain koska pystyi! Kasvot käännettiin heikosti ylöspäin katsomaan Arania suurin, surkein silmin, pyytäen hiljaisesti toista lopettamaan, tämä oli liikaa...

Äkillinen nykäisy hihnasta sai Garrettin ynähtämään ja korahtamaan, pannan kiristyessä kaulan ympärillä liikaa. Raajat suoristettiin hyvin nopeaa ja päätä nostettiin entisestään, yrityksenä saada panta hellittämään puristustaan edes hieman, jos sen liikkeitä myötäiltiin. Kreivi ei ymmärtänyt, mitä haltiakuningas oli muka häneltä riistämässä, mitä ei ollut jo nyt ottanut. Vapautta ei ollut ja nyt sitä kunniaakin oltiin kovasti tallomassa maahan, mitä muuta toinen aikoisi muka löytää? Silmät suurenivat kauhistuksesta kuullessaan haltian uhkailevan nyt hänen hiuksiaan. Hänen hiuksiaan! Ei niihin saanut koskea, ei niille saanut tehdä mitään! Aran oli... Oli hirviö! Kuten tuo silmäpuolikin, joka niin ivallisesti Garrettia mulkaisi, valmiina muka toteuttamaan kuninkaansa käskyn. Varmasti tuo olikin, tuo typerä, julma... Otus! Olisipa kreivi voinut nyt löytää itsestään sen verran voimaa, että olisi kyennyt näyttämään tyytymättömyytensä ja vastustelunsa edes silmillään, mutta ei. Kauhistuneisuus vain paistoi läpi, vilkaisten silmäpuolta ovella, kunnes katse valui maahan.

Keho oli jäykistynyt järkytyksestä, eikä kyennyt seuraamaan haltian askelia tuon kiristäessä hihnaa. Kädet eivät liikkuneet, vetämisen horjuttaessa tasapainoa, kunnes yhden käsistä oli aivan pakko ottaa maasta vastaan, ennen kuin koko mies olisi maassa rähmällään. Panta kuristi ja ahdisti, Garrettin hengityksen muuttuessa katkonaiseksi vinkumiseksi tuon äkkiä yrittäessä saada raajansa tottelemaan uutta, outoa kävelytyyliään. Polvet ilmoittivat jo nyt lattian olevan aivan liian kova ja epämukava alusta niille, kreivin yrittäessä kontaten hypellä Aranin perässä pysyäkseen vierellä ja saaden edes hieman enemmän happea, mutta samaan aikaan hento keho kävi haraamaan vastaan. Ei hän halunnut pois tästä huoneesta enää! Hän tunsi olonsa jo nyt niin nöyryytetyksi, eikä tehnyt tätä vasta kuin kahden suippokovan edessä! Joka, muuten, oli kaksi liikaa. Mutta että muidenkin edessä hän joutuisi... Alentumaan? Ei hän halunnut!
"En haluaaaaa," hiljainen vikinä kävi, miehen kiemurrellessa, eikä oikein näyttänyt osaavan päättää, laittoiko vastaan ja pysyisi paikoillaan tukehtumisvaaraa uhmaten, vai seuraisiko kiltisti perässä säästyäkseen ongelmilta, muttei nöyryytykseltä.




((Jos niin käy, Garrett menee huoneeseensa peiton alle, eikä koskaan tule sieltä pois. Silloin taitaisi pentu mieluummin kuolla, kuin kohdata seuraukset.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ke Heinä 03, 2013 9:33

Vaikka oli alakynnessä ja jo lattialle alistettu, löytyi kreiviltä jonkinlaista taistelutahtoa ylpeytensä ja maineensa tähden. Garrettin vastustelut olivat kuitenkin säälittävän onnettomia, haltiakuninkaan ja tuon kenraalin seuraillessa tuota onnetonta menoa alakanttiin. Aran nautti tästä tilanteesta täysin rinnoin, eikä antanut tyytyväisyytensä jäädä huomaamatta. Aran suorastaan säteili voitonriemua katsellessaan jalkojensa juuressa taistelevaa kreiviä, joka kävi vielä ilmoittamaan mielipiteensä Aranin suunnitelmista. Tietenkään Garrett ei halunnut nöyryytettäväksi, kukapa sellaiseen nyt olisi suostunut vihollisen keskuudessa? Tai edes omiensa seurassa.
En antanut sinulle lupaa puhua Aran huomautti Garrettille, samalla kun kenraali lähti kävelemään kreiviä kohden, vetäen esiin puukkonsa.
Ilman minkäänlaista varoitusta kävi kenraali kävelemään kreivin luokse, Aranin kiristäessä samalla pantaa miehen kaulan ympärillä. Darius kävi kumartumaan Garrettin puoleen, vapaalla kädellä tarraten kiinni pienestä tuposta hiuksia kreivin niskasta ja sen pahemmin viivyttelemättä, kävi leikkaamaan tuon lyhyen, pienen latvatupon irti. Irtileikattuja hiuksia käytiin näyttämään kreiville, ennen kuin Haukansilmä perääntyi hitaasti pitäen tuota hiustuppoa selvästi näkyvillä.

Näetkös kreivi, mitä tapahtuu, jos et ole nätisti ja tottele? Aran kävi kysymään samalla kun Haukansilmä perääntyi Kauniit hiuksesi lähtevät vähä vähältä pois päästäsi, kunnes jäljellä on vain ruma, kalju päänuppisi.
Nyt, käveletkö kiltisti vierellä, vai pitääkö kenraalin käydä leikkaamaan hiuksia hieman näkyvämmästä paikasta? Naru kävi jälleen kiristymään kreivin kaulalla, Aranin ottaessa muutaman askeleen eteenpäin, katsellen alas Garrettiin kuin kapiseen piskiin.
Hitaasti alkoi myös askel viemään yhä lähemmäs ovea, mikäli kreivi ei vastaan pistänyt. Aran oli päättänyt viedä uuden lemmikkinsä näytille ja sen hän myös tekisi, eikä Garrettilta kysytty mielipidettä. Dariuksen mielestä tämä oli ehkä turhanpäiväistä ilkeilyä jo, mutta toisaalta, kyllä hän mielellään katseli Nahorin kreiviä tuossa kunnossa pidempäänkin. Itse hän kyllä olisi jo päästänyt mokoman päiviltä, mutta nyt ei kysyttykään Dariuksen mielipidettä. Ehkä sitten myöhemmin.


// Löytäisimme siis viimein sen tilanteen, missä Garrett olisi valmis kuolemaan? Herran jestas! //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti To Heinä 04, 2013 12:06

Garrett ei tiennyt, mitä sanoisi. Se tietämättömyys tuli tosin sen jälkeen, kun Aran oli ilmoittanut, ettei lupaa puhua oltu annettu. Ei hän tarvinnut mitään lupaa, hänhän oli sentään aatelinen ja tuo typerä haltia oli nyt...! Ehkä oli vain parempi, ettei kreivi saanut sanoja suustaan, suippokorvan tehdessä varsin selväksi, ettei halunnut vieraansa kiukuttelevan. Tai sitten puhuvan. Kaikki kiemurtelu loppui kuin seinään silmien huomatessa uhkaavan hahmon lähestyvän ovelta, kehon narunnokassa jäykistyessä säikähtäen. Aikaisemmat uhkailut olivat kyllä vielä mielessä ja nyt vain muistuivat vielä paremminkin, sanojen suorastaan raikuen korvissa. Garrett käänsi katseensa lähestyvän silmäpuolen kasvoihin ja siihen ainoaan silmään tuon kasvoissa, omat silmänsä täynnä kauhua ja armonanomista. Terän välähdys nähtiin sivusilmällä, eikä katsetta edes uskallettu kääntää toisen kasvoista vahvistamaan, mitä suippokorvalla oli käsissään. Syvällä sisimmässä se tiedettiin jo, ja se kauhistutti. Nopeasti nuori aatelismies pyllähti takamukselleen, yrittäen hivuttautua takaperin kauemmas uhkaavasta hahmosta ja teräaseesta. Kyyneleetkään eivät päässeet siinä paniikissa valumaan silmistä, vaikka kovasti halua olisi löytynyt.

Parkaisu karkasi kreivin kurkusta haltian käden tarrautuessa niskaan ei, niskan hiuksiin kumartuessaan, pitäen tupon hiuksia tiukasti otteessaan ja satuttaessaan samalla miestä rajulla otteellaan. Voimattomasti tuo yritti kyllä otteesta kiemurrella irti, vaikka se kipeää kävikin. Pannankiristyminen kaulan ympärillä sai sen sätkimisen tosin loppumaan, päätä kuin pakosta vetäen ylöspäin, että hengitys taas kulkisi. Ei se auttanut paljoa, puristus kävi siitä huolimatta sulkemaan henkitiet turhan paljon Garrettin makuun, kauhunhuutojen päästessä ilmoille katkonaisina pihahduksina. Repiminen niskasta loppui, mutta syy ei todellakaan ollut lähelläkään sitä toivottua. Helpotus ei ollut pitkä, siniharmaiden silmien vihdoin nähdessä sen, mitä silmäpuolihaltian kädessä roikkui. Pitkiä, vaaleita hiussuortuvia hänen omia hiuksiaan... Eivätkä ne olleet kiinni hänen päässään. Palanen nousi kreivin kurkkuun tuon tuijottaessa hiljaa kuin äärimmäisen kauhun vallassa leikattuja hiuksiaan edessään. Hänen hiuksensa! Kauniit hiuksensa! Jos kasvoja ei oltaisi jo valmiiksi puuteroitu oikein kalpeiksi ja sileiksi, olisivat ne valahtaneet tällä hetkellä näkyvästikin täysin valkoisiksi, kuin mies olisi joutunut todistamaan jotain kauheimmista kauheinta näkyä. Sitä se aateliselle oli. Ja kyllähän ne kasvot oikeastikin kalpenivat, sitä ei vain ollut helppo nähdä puuterikerroksen alta. Garrett oli kauhuissaan, silmistä sen näki, jos ei muualta.

Pannankiristys ja nykäisy hihnasta sai kreivin liikkeelle, vastahakoisesti ja jäykästi, mutta hitaasti kaikki neljä raajaa pakottivat kehoa eteenpäin. Vieläkään asentoon ei oltu totuttu, mutta yritys oli kova, vaikka tie oli viemässä kohti sitä pelättyä ovea. Katse käännettiin kohti maata pois hiustuposta, hiljaisen nyyhkytyksen karatessa miehestä. Ei hän edes uskaltanut kokeilla, mitä hiuksista oli jäljellä. Ei hän uskaltanut niskuroida tai ottaa pantaa kaulastaan. Garrett ei halunnut liikkua eikä halunnut alistua, puhumattakaan konttaamisesta. Mutta mitä muutakaan hän tekisi?




((Voi olla, että se on vain sellainen tyypillinen teinien kuolemishalu seuraten siitä, kun jotain noloa tapahtuu. Jotain, josta ei koskaan omasta mielestä voi päästä yli ja kaikki aina nauraisivat ja muistaisivat sen.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Heinä 04, 2013 1:00

Hihna pidettiin kireällä ja sitä käytiin aina nykäisemään, mikäli Garrett edes kuvitteli jättäytyvänsä jälkeen. Kreivin piti kävellä isäntänsä rinnalla, kuin kunnon koira ja Aran teki sen myös selväksi ihmiselle. Sääliä ja armo olivat nyt täysin tuntemattomia käsitteitä tässä tilanteessa, josta haltiakuningas nautti turhankin paljon. Askel vei kuitenkin ovelle, joka käytiin avaamaan kenraalin toimesta, kuninkaan käydessä taluttamaan uutta lemmikkiään pitkin käytäviä. Tietenkin Aran valitsi suunnakseen käytävät, joilla varmasti liikkui väkeä, jotta mahdollisimman moni näkisi tämän naurettavan näyn, kuninkaan taluttaessa Nahor kylän kreiviä kohden eteisaulaa.
Darius seurasi kiltisti perässä, muutaman askeleen päässä. Haukansilmä oli mukana vain muistuttamassa kreiviä siitä, mitä tapahtuisi, jos tuo niskuroisi. Aina, jos Garrett edes hitusen jäi Aranista jälkeen, oli pannan kiristymisen lisäksi Darius potkaisemassa kreiviä pienesti jalkapohjaan, muistuttaakseen olemassaolostaan. Aran kuitenkin piti vauhtinsa sen verran sopivana, että Garrettilla ei pitäisi olla vaikeuksia pysyä tahdissa. Hitaan rennosti kuningas etenikin, ottaen kaiken ilon irti tästä kävelystä.

Ja voi niitä katseita, mitä kreivi ja kuningas saivat osakseen. Osa oli ihmeissään ja selvästi sanattomia, kun toiset taas kävivät virnuilemaan, jopa naurahtamaan. Ne vastaantulevat, joilla ei tehtäviä ollut suoritettavan, lähtivät jopa kävelemään hetkeksi perässä, nähdäkseen mitä tästä seurasi. Aran jopa kävi rupattelemaan kävelemisen yhteydessä tutuille, jotka sattuivat lyöttäytymään mukaan. Haltiakielellä tietysti, joten kreivi tuskin ymmärsi sanaakaan, mitä he sanoivat. Nauruista ja ivallisen hilpeästä äänensävystä kuitenkin saattoi päätellä, mikä oli puheenaiheena
Pienen kävelyn jälkeen, he saapuivat suureen eteisaulaan, jossa oli huomattavan paljon väkeä kellonaikaan verrattuna. Kuninkaan saapuessa kiinnittyi huomio tietenkin monarkkiin, mutta se huomio terävöityi entisestään, kun narunpäässä oleva kreivi tiedostettiin tuon rinnalla. Aran pysähtyi kuninkaansalin ovien eteen, sille pienelle tasanteelle, josta rappuset laskivat itse eteisaulan puolelle. Haltia varmisti, että jokainen näki Garrettin hihnassa, käyden jopa pienesti vetämään hihnasta kreivin päätä ylemmäs.
Katsokaa tätä Aran kävi toteamaan kuuluvalla äänellä, saaden sen vähäisen puheensorinan hiljenemään Tässä tiivistyy se, mitä he ovat. Katsokaa tätä. Tässä on Nahor kylän kreivi, Garrett Fortescue, nätisti narussa alistuneena. Näin helppoa on murtaa ihminen ja asettaa ansaitsemalleen paikalle! Meidän alapuolelle! Puhuessaan Aran käytti yleiskieltä, sillä halusi nyt Garrettinkin ymmärtävän, mitä haltia puhui.
Pienet naurahdukset ja matalankuiskutteleva puheensorina valtasi tilan, Aranin kääntäessä katseensa Garrettiin.
Ja nyt kreivini Suutele saapastani Sanat käytiin lausumaan matalammalla äänellä, siten, etteivät ne kovin kauas kantaneet. Vieressä seisova Kenraali kuitenkin kävi virnistämään mitä pirullisimmin, kuultuaan tuon käskyn.


// Voi olla. Voi Garrett, iskeekö emo kausi? Värjäätkö hiuksesi mustiksi ja alat käyttämään tummia vaatteita? Tässä, ota tapahtumia //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti To Heinä 04, 2013 3:02

Garrett tunsi olonsa hirveämmäksi, kuin koskaan ennen. Ei ollut mitään tapahtumaa, mihin tätä olisi voinut edes yrittää vertailla. Olo oli väsynyt ja loppuun palanut niin henkisesti kuin fyysisestikin, kaikki oli vain ollut niin raskasta ja kamalaa. Kuinka keho ja mieli olisivat vain halunneet nyt lopettaa kaiken, edes hetkeksi. Lysähtää vain maahan lepäämään, ei tehdä tai miettiä mitään. Ehkä se olisi antanut aikaa haavoille parantua, mutta mahdollisuutta siihen ei nyt annettu. Panta pysyi tiukasti kaulassa muistuttamassa haltiakuninkaan voimasta tässä tilanteessa, pureutuen nahkaan entistä kovemmin aina, kun liike oli vääränlaista... Kuten liian hidasta. Kreivi tunsi olonsa niin avuttomaksi, halun taistella vastaan kadotessa aina, kun kaulaa puristettiin liikaa. Se panta teki hengityksen miltei mahdottomaksi narun kiristyessä Aranin ja konttaavan miehen välissä, kuin ilmoittaen ivaten, että niskuroinnista seurasi kuolema. Eikä hän halunnut kuolla! Kaikki kokemansa nöyryytys tosin melkein tuntui jo yhtä pahalta, kuin kuolema. Tai niin tuo ainakin kuvitteli, eihän hän koskaan ollut kuollut tai ollut lähellä kuolemista, mutta kaikki tämä... Tuntui vain niin hirveältä.

Panta pysyi kireänä, eikä Garrett voinut muuta, kuin yrittää pysyä haltian vierellä. Sitä toinen ilmeisesti halusi ja silloin paine kaulan ympärillä hellitti, joten siihen pyrittiin. Olo oli kauhea, suippokorvahan sai juuri haluamansa, eikä hän voinut vastustaa lainkaan! Hän käveli vierellä kiltisti, niin kuin... Niin kuin koira! Silmät saivat kyyneleet peitokseen, eivätkä raajat voineet hidastaa kävelyään. Se lyhyt matka ovelle tuntui pitkältä, mutta kreivin mielestä matka olisi saanut olla paljon pidempikin. Vaikka loputon, saman tien. Ovesta oli ehdottomasti hankalinta päästä läpi ja siinä jopa uskallettiin laittaa eniten vastaan, vaikka panta kiristikin henkitorvea tappavalla otteellaan. Eihän hän voinut mennä ulos! Kaikki muut olisivat siellä ja he katsoisivat ja nauraisivat ja se olisi liikaa, ei hän kestänyt sitä! Heikko kiemurtelu loppui yskimiseen ja lopulta alistumiseen, Garrettin ollessa pakko taas seurata kiltisti vieressä tai kärsiä seurauksista, jotka olisivat pahempia, kuin kävely hihnassa muiden silmien edessä. Ehkä. Hän ei ollut varma. Voi kuinka hän olisi mieluusti edes itse päättänyt vauhdin tai paikkansa, mutta ei. Hihnasta vedettiin heti, jos kreivi oli kävelemässä liian hitaasti tai hakeutumassa Aranin taakse, haltian pakottaessa hänet pysymään vierellä konttaamassa. Molemmat haltiat itse asiassa pakottivat hänet sinne, typerän silmäpuolen seuratessa takana ja nopealla potkaisulla kengänpohjaan ilmoittaen, että vauhtia oli lisättävä. Monta kertaa se sai vain kreivin säikähtämään ja sekoavan askelissaan, saaden pannan kiristymään.

Alistuminen pantaan ja hihnassa kävelyyn teki pahaa kahden haltian edessä. Käytävillä oli paljon enemmän, kuin kaksi haltiaa. Kauhistus paistoi Garrettin silmissä tuon ymmärtäessä liiankin hyvin, miltä tämä kaikki juuri näytti. Se oli nöyryyttävää ja sai yleensä niin huomiota rakastavan ihmisen haluavan nyt vain vajota maan alle. Vaikka lopullisesti, ehkä se olisi tarpeeksi pitkä aika saamaan häpeän katoamaan. Kreivi suuntasi katseensa nopeasti lattiaan, eikä edes uskaltanut kasvojaan nostaa, samalla myös pitäen huolen, että käveli aivan Aranin vieressä. Jos hän olisi aivan lähellä, ehkä kukaan ei huomaisi häntä, hän sulautuisi haltiaan. Hän olisi pieni ja huomaamaton. Hän ei halunnut nähdä ketään, kukaan ei näkisi häntäkään... Kiltti. Hermostuneesti nielaisten tuo tiesi kuitenkin, että häntä katsottiin. Tuijotus tuntui niskassa ja ivallinen nauru kantautui korviin, joidenkin suippokorvien jopa seuratessa! Nuo hirviöt... Eivätkö ne ymmärtäneet, miten kauhealta tämä tuntui?! Tai, ehkäpä ne juuri ymmärsivätkin. Garrett tunsi olonsa niin... Haavoittuneeksi. Ei hän ymmärtänyt sanaakaan, mitä suippokorvien suusta tuli, mutta se tuntui silti kipeältä. Varmasti nuo puhuivat hänestä, varmasti! Nauroivat ja ilkkuivat! Tietenkin...

Konttaaminen oli tuntunut tunneilta ja aivan yhtä raskaaltakin se oli tuntunut. Pysähdys siis kiinnitti nopeasti kreivin huomion itseensä, mutta heti kun katse nousi hetkeksikään lattiasta pitkään aikaan, toivoi tuo, ettei olisi sitä koskaan tehnyt. Kuin kaikki olisi vain mennyt ohi, jos hän ei olisi sitä huomioinut, mutta nyt hänen oli pakko huomata se. Kaikki ne haltiat edessä, tuijottaen kuningasta ei, häntä. Siitä ei ollut epäilystäkään, hän se oli. Hänessä oli huomio ja ne arvostelevat silmät. Garrett olisi halunnut nopeasti yrittää edes piiloutua Aranin taakse, mutta haltiakuningas kävi nopeasti kiristämään hihnaa ja pakottaen päätäkin ylemmäs. Mutta hän ei halunnut katsoa minnekään! Päätä käännettiin nopeasti sivulle häpeillen, punan noustessa puuterin alle. Tilanteesta haluttiin vain kadota, sitä toivottiin. Jumala tai mikä lie, nyt olisi oiva tilaisuus pelastaa. Häpeä oli suuri, eikä suippokorvan sanoja haluttu kuunnella, mutta ne pakottivat itsensä ymmärretyksi, satuttaen. Kreivi ei halunnut olla mikään esimerkki! Hän ei ollut koira ja hän oli parempi kuin jokainen typerä suippokorva tässä huoneessa, ihmiset olivat korkea-arvoisempia, tämä vain oli...! Tämä oli väärin! Hän ei halunnut...

Kasvot käänsivät nopeasti katseen ylös Araniin tuon pyytäessä hänet tekemään jotain kauheaa. Ei ikinä! Ei hän voinut tehdä jotain sellaista! Suippokorva oli käyttämässä jokaista hänen sanaansa vastaan ja se oli julmaa! Silmäpuoli oli se, jonka kenkiä piti nuolla, ei hänen! Ei etenkään kaikkien näiden haltioiden edessä, se oli liikaa!
"Kiltti," Garrett vikisi hiljaisella äänellä, kyynelten nyt valuessa pitkin poskia,
"En voi... Tämä on liikaa, kiltti, älä," tuo anoi, katsellen ylöspäin anovin silmin, hyvin surkeana. Kreivi oli selvästikin kokenut jo liikaa ja oli aivan lopussa. Ei hän... Halunnut olla tuhma. Ei hän halunnut tulla rangaistuksi. Hän ei vain enää kyennyt ja oli niin lähellä, että vain purskahtaisi itkuun, eikä voisi pitää mitään sisällään. Kaikkien näiden suippokorvien edessä.
"Pyydän, armoa..."




((Kyllä Garrettin ilmeisesti nyt pitää niin tehdä. Älä unohda emomeikkejä.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Heinä 04, 2013 11:02

Häpeä suorastaan säteili kreivistä ja oli sanomattakin selvää, ettei mokoma tästä pienestä esittelytilaisuudesta nauttinut. Harmi, ettei Aran ollut kykenevä tuntemaan sääliä miestä kohtaan millään tasolla. Ehkä joku katsojista saattoi jakaa sitä pientä sääliään kreiviä kohtaan hiljaisesti, mutta sellaista tunnettahan ei todellakaan käyty näyttämään, valtaosan ollessa vain huvittuneita ihmiskreivin alistamisesta. Tietenkin, saattoihan tätä näkyä olla todistamassa pari puoliveristä, ehkä joku ihminenkin, jotka olivat palvelijoina, ellei sitten orjina tässä hovissa. Mutta ehkä noillekin kävi viimeistään nyt selväksi, kenen naamalle ei kannattanut hyppiä.
Se pieni puheensorina ja naurahtelu jatkui vielä, Aranin laskiessa katseensa nyt armoa anelevaan kreiviin. Enää kasvoilta ei näkynyt minkäänlaista lempeyttä, edes teeskenneltyä, kasvojen ollessa haudanvakavat ja tuomitsevat. Garrett ei enää halunnut, omien sanojensa mukaan voinut toteuttaa hänelle annettua käskyä. Varoittava katse kävi terävöitymään, Aranin hitaasti nostaessa katseensa pois kyynelehtivästä miehestä.

En tainnut kuulla mitä sinä sanoit Aran tokaisi katsellessaan väkeä toistaisitko. Vähän kovempaa Kuningas antoi nyt kreiville mahdollisuuden käydä anomaan armoa kaikkien kuullen. Niin, että kaikki varmasti kuulivat ja näkivät, kuinka kreivin viimeinenkin ylpeydenripe oli kadonnut jonnekin teille tietämättömille.
Siinä missä Garrett oli käynyt kieltäytymään käskystä, oli Darius taustalla ottanut askeleen lähemmäksi. Hänellä oli yhä komento leikata kreivin kauniit hiukset irti sen sileän tien, mikäli Aran vain käskisi häntä. Juuri nyt oli kuningas käskenyt kenraalia odottamaan hetken, katsomaan, mihin tämä tilanne etenisi Garrettin osalta. Mikäli mies ei tehnyt mitään, tai ei vain kyennyt mukamas, saisi tuo pikaparturoinnin kaikkien nähden.


// Ei unohdeta emomeikkejä. Kai Garrett myös alkaa soittamaan kitaraa ja laulamaan siitä, kuinka elämänsä on vain tuskaa? //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti To Heinä 04, 2013 3:17

Garrett katsoi ylöspäin kohti haltiakuninkaan kasvoja suru ja pelko omista, suurista silmistään paistaen. Jossain meni se raja, ja tähän se oli nyt ilmestynyt, eikä halunnut päästää ylitseen. Oli ihme, että näinkin pitkälle oltiin päästy ilman samanlaista purkautumista, mutta eihän kreivi oikeastaan vieläkään ollut aivan siinä tilassa, että olisi murtunut täysin. Ei, sen olisi Arankin huomannut heti. Mutta lähellä se ainakin miehen omasta mielestä oli. Tämä leikki oli raskasta jo alkuaan, mutta nyt se oli liikaa ja suorastaan sietämätöntä. Ei Garrett kestänyt enää, silmät anoivat ja pyysivät haltiaa lopettamaan. Oli hankalaa pysyä polvillaan haltiakuninkaan edessä ja katsoa tuota silmiin maan tasalta, etenkin kaikkien näiden muidenkin suippokorvien edessä. Se oli myös todella raskasta, käyttäytyä kuin mikäkin alistettu eläin vihollisten edessä. Se oli hirveää, kaikki näkivät ja nauroivat. Hän oli kuitenkin kreivi, hänellä oli asemaa ja häntä piti arvostaa, ei alistaa ja pakottaa naurunalaiseksi! Taistelutahto oli kuitenkin nopeasti katoamassa, miehen ollessa valmis jo matelemaan Aranin ja näiden muidenkin edessä, jos vain pääsisi edes vähän vähemmällä...

Haltian vihreät silmät melkeinpä satuttivat terävällä katseellaan. Oli hankala tulla katsotuksi alaspäin ja niin alentavalla tavalla, etenkin kun juuri anoi toiselta armoa. Olo oli niin yksinäinen ja hylätty, koko tässä suuressa linnassa ei ollut yhtään ystävää tai sellaista henkilöä, joka edes välitti vähän. Garrett halusi jonkun välittävän ja rauhoittavan, tukevan häntä edes vähän... Ja tähän asti haltiakuningas oli ainoa, joka oli päässyt edes lähelle sitä, mutta nyt tuokin näytti todelliset aikeensa. Kuinka tyhmä sitä ihminen pystyikään olemaan ja uskomaan muka suippokorvasta jotain hyvää! Yksin vihollisten keskellä oli hankala olla, eikä kreivi edes tiennyt, miten selvitä. Nyt hän halusi vain käpertyä nurkkaan pois kaikkien silmistä ja mielestä, mieluusti myös jääden sinne.
"Pyydän, armoa," Garrett vikisi hieman kovempaan ääneen kyynelten jättäessä raidat puuteriin poskilla Aranin käydessä pyytämään tai käskemään miestä narunnokassa toistamaan sanansa hieman kuuluvammin. Varmasti haltia oli kuullut, senhän ymmärsi kuka tahansa. Toinen teki tämän tahallaan nöyryyttääkseen häntä vieläkin enemmän.

Silmäpuolen liikahtaminen lähemmäs sai kreivin hypähtämään kauemmas, perääntyen niin kauas toisesta, kuin hihna vain antoi periksi. Vieläkin oli liian hyvin muistissa viimekertainen lähestyminen, eikä sitä haluttu toistaa. Sitä pelättiin ja samalla tavalla sitten pelättiin tuota kivisydämistä kenraalia, jota ei uskallettu edes päästää lähelle.
"P-pyydän!" Hätäinen katse kävi taas haltiakuninkaassa, äänentason noustessa myös huomattavasti.




((Garrett ajatteli palkata jonkun laulamaan ja soittamaan kitaraa. Hän voisi kirjoittaa sanat ja kuunnella samalla nyökytellen itku kurkussa, että noin se juuri menee.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Heinä 04, 2013 6:01

Kreivi kävi kuin kävikin korottamaan ääntään, pienesti, mutta sen verran, että lähempänä olevat saattoivat kuulla tuon säälittävät anelut. Kenraalinkaan lähestyminen ei näyttänyt olevan mieluisa, kreivin käydessä suorastaan kavahtamaan kauemmaksi Haukansilmän otettua askel lähemmäksi. Moinen reaktio tietenkin sai naurahdusaallon poreilemaan väkijoukon keskuudessa, kaikkien yhä seuraillessa tätä surkeaa näytelmää enemmän tai vähemmän kiinnostuneina.
Aran kävi naurahtamaan pari kertaa kreiviä katsellessaan, eikä voinut kuin ilmaista suuren huvittuneisuutensa tuota kohtaan. Garrett oli säälittävä. Ei, säälittävääkin säälittävämpi. Tekosyy elämälle, olisi ollut suorastaan lahja päästää kreivi nyt hengestään. Mutta sitä lahjaa Aran ei aikonut miehelle suoda, ei. Hän varmistaisi, että Garrett tulisi kaikin mahdollisin keinoin muserretuksi ja nöyryytetyksi, ennen kuin mokoma hengestään päästettäisiin. Tietenkään Aran ei aikonut päästää kreiviä menemään, ei edes neuvotella tuon vapauttamisesta vihollisen kanssa. Paitsi tietenkin, jos joku Scarlingtoneista olisi tarjonnut itseään kreivin tilalle. Henry nyt olisikin saattanut olla niin jalomielisen typerä suorastaan.

Jos itse kreivi on näin helposti alistettavissa, kuvitelkaa, kuinka helposti tavallisen kansalaisen saa taipumaan tahtoonsa! He ovat heikkoja ja pian epätoivoisia. Ei mene enää kauaa, kun voitto on meidän, kääpiöistä huolimatta Jälleen kerran Aran kävi puhuttelemaan linnansa väkeä, ottaen pari askelta eteenpäin, pitäen huolen, että Garrett pysyi rinnalla.
Ja pian olemme hävittäneet kaikki nämä saastaiset elukat valtakunnastamme Lopullisesti Hitaasti puheen lomasta katse kääntyi Garrettin puoleen, samalla kun osa kuulijoista kävi osoittamaan suosionosoituksia mokomalle puheelle ihmisten hävittämisestä.
Ja nyt Tule, koirani. On aika mennä lepäämään Niin se askel lähti jälleen viemään takaisin suuntaan, josta oli tultu, paikallaolijoiden suodessa suosionosoituksia kuninkaalle ja osan vielä ivallisesti naurellen kreiville, käyden jopa pilkan päälle osoittelemaan alistettua sormella.
Aran lähti taluttamaan Garrettia kohti kreivin huonetta, kenraalin yhä seuratessa perässä kuin hai laivaa.


// No käyhän se niinkin. Kai Garrett myös viiltelee? Lusikalla? //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti To Heinä 04, 2013 8:16

Häpeä poltteli Garrettin puuteroituja kasvoja naurun raikuessa huoneessa, eivätkä kyynelnorot poskia pitkin auttaneet niitä juurikaan viilentymään. Kaikki nauroivat hänellä, ja miksi eivät nauraisi? Hän näytti niin... Typerältä, niin alistetulta. Haltiat olivat tiedetystikin julmia ja häikäilemättömiä otuksia, tällainen huumori tietenkin upposi sydämettömiin suippokorviin kuin kuuma veitsi voihin! Mutta hänestä tämä ei ollut lainkaan hauskaa. Kreivistä tämä oli julmaa ja liikaa, eikä hän kestänyt sitä enää. Ei kukaan ollut ennen pilkannut häntä tai nauranut hänelle, eihän kukaan voisi tehdä niin hänenlaiselleen, korkea-arvoiselle aateliselle. Hän oli niin mukavakin ja kaikki rakastivat häntä! Täydellinen muutos edellisestä elämästä oli kauhistuttava, eikä sitä voitu ymmärtää. Se oli uutta ja outoa, eikä siihen koskaan voisi tottua, se pelottikin outoudellaan. Garrett ei uskaltanut nostaa katsettaan ylös, tippaakaan ylpeyttä tuo ei nyt uskaltanut tai voinut näyttää. Katse pysyi maassa pään roikkuessa muserrettuna, eikä mitään muuta lohdutusta tilanteessa ollut kuin se, ettei se silmäpuolihaltia ollut liikkunut lainkaan lähemmäs. Silti naru oltiin vedetty niin tiukaksi, kuin mahdollista, miehen narunpäässä pysyen hyvin kaukana pelkäämästään haltiasta. No, molemmista pelkäämistään haltioista, oikeastaan, haltiakuninkaan läheisyydestäkään ei nyt käyty turvaa hakemaan. Hän oli yksin kaikkien silmäparien tarkasteltavana, eikä voinut kuin yrittää jättää sen huomioimatta kokonaan, tuijottaen surkeana lattiaa.

Kreivi halusi jo pois. Hän ei koskaan enää halunnut näyttää naamaansa näiden haltioiden keskuudessa tämän nöyryytyksen jälkeen eikä hän oikeastaan enää voinutkaan, pilkan satuttaessa toivotonta miestä liikaa. Olo oli kuin hakatulla piskillä, niin paljon se sattui, vaikkei oikeaa kipua tuntunut muualla kuin kaulassa pannan kiristyessä liikaa sen ympärillä. Garrett ei halunnut olla osana Aranin puhetta, mutta hihna pakotti tuon pysymään vieressä ja olemaan esimerkkinä. Se oli kauheaa. Eivät haltiat koskaan voittaisi ihmisiä, sillä ihmiset olivat niin paljon parempia...! Mutta ei hän voinut sanoa sitä. Ei hän uskaltanut sanoa sitä hyvä, että uskalsi edes ajatella! Mitä hän muka sanoisi, ollessaan niin nöyryyttävässä asemassa suippokorvien alentamana? Hänellehän naurettaisiin vain enemmän, kuin tähän asti oltiin naurettu! Ei hänellä ollut mitään, millä näyttää kaikille asian todellinen laita! Kasvoja ei vieläkään haluttu nostaa maasta, taputuksista päätellen haltioita oli edessä vaikka kuinka monta, tuijottamassa, arvostelemassa. Kreivi kävi puremaan huultaan surkeana, itkun ollessa jo kurkussa. Hän halusi pois, kotiin, heti paikalla...

Vihdoin Garrett vilkaisi kauhistuneena ylemmäs, kohti Arania. Ei hän ollut koira, eikä häntä saanut kutsua koiraksi kaikkien edessä! Se oli liikaa, hän oli ihminen! ...Jota ei myöskään uskallettu ääneen sanoa, aikaisempien uhkauksien muistuessa mieleen. Huulet pysyivät tiukasti ummessa ja katse valui taas murrettuna maahan, mutta käyden vielä hetkeksi ylhäällä hihnan kiristyessä ja pakottaessa päätä ylemmäs, vetäen miestä perässään. Konttaamiseen ei oltu vieläkään opittu, eikä kreivi selvästikään ollut oppinut, milloin haltia halusi liikkeelle, mutta harvinaisen kiltisti tuo silti seurasi. Hän halusi nyt äkkiä pois kaikkien edestä ja sanat levosta kuulostivat miltei lohduttavilta. Ehkä se tarkoitti, että Garrett saisi vihdoinkin olla rauhassa, eikä kukaan enää nauraisi tai kiusaisi. Ehkä hän saisi tämän typerän pannan vihdoinkin pois ja voisi käpertyä sänkyynsä itkemään. Aranin vieressä yritettiin pysyä, matkan määränpään nyt kaksikolla ollen yhtä mieluisa. Mitä nätimmin aatelismies pysyi toisen rinnalla kontaten, sitä nopeampaa he olisivat siellä ja sitä vähemmän panta kiristyisi ja satuttaisi.




((Totta kai, Garrett on hardcore emo. Katso nyt noita hinkkausjälkiä ranteissa.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 14221

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Heinä 04, 2013 9:00

Garrettin onneksi tai harmiksi, kävi Aran suhteellisen reippaasti taluttamaan koiraansa pois tilanteesta, hiljaisemmille käytäville. Sanaakaan ei sanottu, sillä ne olivat juuri nyt aika turhia. Garrett tiesi tulleensa petetyksi ja mies oli jo nöyryytetty kaivon pohjalle, Aran ei voisi enää sanoa mitään, mikä pahentaisi ihmisen olotilaa. Aran oli kuitenkin tyytyväinen saavutukseensa, eikä aikonut antaa tämän tilanteen vaipua unholaan kreivin osalta.
Matka Garrettin huoneelle sujuikin melko rauhallisissa merkeissä, muutaman satunnaisen vastaantulijan kuitenkin jäädessä tuijottelemaan näkyä. Ne jotka eivät tätä kreivin nöyryytystä olleen nähneet, tulisivat varmasti siitä kuulemaan viimeistään huomiseen mennessä. Tällaiset uutiset tuppasivat leviämään kuin kulovalkea hovissa.

Jälleen kerran kävi Kenraali avaamaan oven kuninkaalle, Aranin taluttaessa Garrettin viimein omaan huoneeseensa. Hiljaiseen turvaan, pois arvostelevien silmien katseilta. Tai no, olihan Aran ja Darius vielä huoneessa, eikä kummankaan haltian katsetta kovin lempeänystävälliseksi voinut kutsua. Kun kreivi oli talutettu huoneeseen ja ovi suljettu perässä, kenraalin toimesta, kävi Aran viimein kumartumaan maansa myyneen kreivin puoleen ja ottamaan tuon pannan pois Garrettin kaulalta, suoden kreiville sen vapauden, mitä neljän seinän sisällä saattoi olla.
Sehän meni hyvin Yhtä pyyntöä lukuun ottamatta Aran tokaisi, kävellessään huoneen ikkunoille vilkaisemaan ulos Ja siitä sinä saat maksaa, kreivini.
Hitaasti ikkunasta tarkkaillut katse kääntyi Garrettin puoleen, haltian lähtiessä ottamaan askeleita tuota kohden.
Sinua ei palvella. Sinulle ei tuoda ruokaa. Sinulle ei edes anneta juotavaa, kunnes sinä alennut ja suutelet saapastani, kaikkien nähden. Siihen asti, olet täällä. Katsotaan, kauanko sinä kestät Tietenkin, jos Garrett meinasi näännyttää itsensä, puututtiin asiaan, mutta niin kauan kuin kreivi päätti olla tottelematta, saisi tuo kitua ilman ruokaa, juomaa tai palvelua. Minkäänlaista palvelua. Kreivi ei pääsisi pesulle, kukaan ei auttaisi tuota pukeutumaan tai edes viihdyttäisi mokomaa. Garrett ei saisi poistua huoneesta eikä kukaan saanut vastata kreiville, mikäli tuo oven takaa jotain pyysi tai huusi.
Aranista se oli vain reilua.

Nyt uskon, että haluat jäädä yksin, itkemään itsesi uneen, kuten sanonta käy. Katsotaan, milloin taas tapaamme, Nahor kylän kreivi, jos edes välitän nähdä sinun kasvojasi muualla, kuin jalkojeni juuressa Näin Aran kävi tältä päivältä heittämään hyvästit kreiville, käyden kävelemään ovelle ja poistuen paikalta. Haukansilmä soi Garrettille vain yhden halveksivan mulkaisun hyvästeiksi, ennen kuin teki samoin kuninkaansa perässä ja poistui paikalta, oven lukittuessa kaksikon perässä.
Garrett oli viimein yksin.


// Ai ai. Garrett on kyllä aika hardcore. Emt kannattaako tähän heittää sitä aikahyppyä vai alotetaanko uus töpö uudelle pelille vai mitä häh? DO SOMETHING//
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1576

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti To Heinä 04, 2013 10:29

Konttaaminen hihnassa oli Garrettista edelleenkin kovin nöyryyttävää, eikä haltian vieressä oltaisi haluttu kävellä niin kiltisti, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Hidastelu tai niskurointi sattuisi ja kuristaisi, eikä hän pääsisi sitä menoa koskaan huoneeseensa, jonne oli jo kova hinku piiloon. Helpoin tie vaikutti alistumiselta kaikkien silmissä, eikä kreivi itsekään aivan kyennyt itselleen vakuuttavan, ettei ollut toisen tahtoon alentunut. Hän teki se kyllä oman itsensä puolesta, yrittäen kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota itseensä ja päästäkseen tästä yli sen enempiä rangaistuksia kokien, mutta silti se oli nöyryyttävää. Hän oli alistunut suippokorvan tahtoon ja teki juuri niin, kuin tuo halusikin. Se tuntui kauhealta, mutta ei hänellä enää ollut varaa laittaa vastaan. Ei hänellä enää ollut edes voimia siihen, ne kaikki oltiin imetty nöyryytyksen avulla. Hiljaa Garrett kävi niiskuttamaan kontatessaan, katse yhä tiukasti maassa. Olo oli hirveä ja käytävät eivät vieläkään olleet tyhjät. Muut näkivät hänet, taas. Ensimmäistä kertaakin. Nauroivat ja ilkkuivat. Hän halusi vain kotiin...

Ovi avattiin tuttuun huoneeseen silmäpuolen toimesta niin kuninkaalle kuin konttaavalle kreiville hihnassakin, pienen toivon näkyessä nyt jälkimmäisen silmissä. Makuuhuone hänen makuuhuoneensa oli nyt toivottu näky, kertoen, että haltiat olivat vihdoinkin saaneet tarpeekseen! Kai. Toivottavasti. Nuori aatelinen ainakin oli, eikä voinut odottaakaan saada vihdoin sen typerän pannan pois kaulastaan, että voisi vähän aikaa levätä ja olla rauhassa ilman, että joku nauraa ja ilkkuu. Tai nöyryyttää. Silmät uskallettiin vihdoin irrottaa lattiasta, Garrettin kääntäessä silmänsä ylöspäin kohti Arania. Ehkei olisi pitänyt, toisen kasvot kuin eivät näyttäneet lainkaan tyytyväisiltä, eikä tippaakaan ystävällisyyttä tai edes kehumista niiltä löydetty. Se tuntui... Jotenkin, hyvin pahalta. Kreivi inhosi tuota suippokorvaa ja halusi pian pois tuon hirviön luota, mutta hän olisi myös halunnut jonkin sortin... No, palkinnon kai. Hän oli kokenut kovia. Miksei häntä huomioitu ja hellitty? Haltia kumartui kyllä ottamaan pannan pois kaulasta, mikä tuntui hyvältä ja vapauttavalta, mutta hän vain halusi enemmän. Edes vähän enemmän, vähän rakkautta osakseen. Nyt suippokorva olisi saanut vähän taputtaa päätä, se olisi saanut nuorukaisen iloiseksi...

Garrett seurasi katseellaan haltiakuningasta, eikä oikein vielä tiennyt, uskalsiko nousta jaloilleen tai ylipäätään tehdä mitään, edes puhua. Hän sai melkein kehun osakseen, kunnes suippokorva muistutti, ettei tuo ollut tehnyt kaikkea, mitä oli pyytänyt. Ja sehän kauhistutti kreiviä, joka muisti sen kyllä. Mutta eihän hän tahallaan! Se oli vahinko, Aran itse antoi hänen...! Kaikenlaisia tekosyitä pyöri tuon päässä, eihän tuo mitenkään olisi voinut sanoa, että teki sen, koska ei halunnut! Haltia rankaisisi häntä, eikä hän halunnut rangaistusta. Ei hän ansainnut sitä! Säikähtäneesti alistettu ihminen kävi perääntymään lattialla Aranin lähestyessä uhkaavasti, silmien ollessa kuin säikähtäneellä peuralla nälkäisen petoeläinlauman keskellä. Suuret silmät vain suurenivat entisestään toisen sanojen upotessa ymmärrykseen, eihän toinen mitenkään voisi tehdä niin! Miten Garrett muka selviäisi, jos hän ei saisi mitään? Viimeksi hän oli syönyt kunnolla iltapäivällä, eikä se tee tai ne kakut päivällä haltian kanssa riittäisi! Miehellä oli jo nyt nälkä, nyt oli kunnollisen ruoan aika! Ei hän kestäisi. Tämä oli hirveää, hän kuolisi! Toinen aikoi näännyttää hänet!

"O-odota!" Kreivi hihkaisi, yrittäen päästä nopeasti jaloilleen haltiakuninkaan poistuessa. Tässä oli tapahtunut joku virhe ja tämä oli väärin! Hän oli käyttäytynyt oikein mallikkaasti ja kiltisti, miksi haltia inhosi häntä niin kovasti? Heillä oli mukavaa! Hän oli vieras!
"Älä jätä minua, en minä... Tarkoittanut!" Garrett yritti juosta perään, saaden vain osakseen halveksuvan katseen ja oven lukkiutuvan aivan kasvojensa edestä, tuon äkkiä tarrautuessa ovenkahvaan sitä avatakseen, mutta turhaan. Pari seuraavakin kertaa vahvisti, että ei, ovi ei avautunut. Se oli lukossa ja hän ei sitä saisi auki.
"Olen pahoillani!" Tuo yritti vielä, toivoen, että Aran tulisi takaisin ja ymmärtäisi. Mutta haltia ei tullut. Kyyneleet nopeasti tulvivat yli silmien, kreivin lyyhistyessä oven eteen itkemään. Mitä hän nyt tekisi? Hän oli huoneensa vanki taas kerran ja nyt se tuntui vielä hirveämmältä. Nyt hänellä oli nälkä ja jano ja hän vain halusi päästä kotiin! Pitkästä aikaa kädet nojattiin polviin ja pää haudattiin käsiin, Garrettin itkiessä epätoivoisena. Ei hän halunnut kuolla...




((Super hardcore. Varmaan uusi topsu, sinulle aloitus tietenkin. Mietitään sitä piilopaikassa.))
Edellinen

Paluu Käytävät

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö