Take me home tonight || Crimm

[Crimson]

Ne tuntuivat pisimmiltä hetkiltä ikinä, Lorythaksen vain istuen sijoillaan ja odottaen että Darius sanoisi edes jotain. Tai osoittaisi kunnolla merkkejä siitä, että tajuissaan oli. Mielessä kävi oikeasti lähteä vain kiitämään jo matkaan takaisin sivistyksen pariin – sikäli mikäli Lokene olisi ollut paikalla, olisi Seyr sen ajatuksenparren varmaan käynytkin toteuttamaan samantien. Mutta nyt hän oli yksin. Hänen piti jaksaa heidän molempien tähden juuri nyt, kun Winder vaikutti olevan niin huonossa hapessa, että oli ykskaks vain alas tuupertunut. Mutta lopulta tummatukkainen kävi osoittamaan merkkejä havahtumisesta, Puolikäärmeen vain jäädessä pää aavistuksen kallellaan seuraamaan, kuinka kenraali ensitöikseen vakuutteli olevansa kunnossa. Hätyytteli hänen käsiään, ennen kuin tarrasi kyläpäällikön isommasta kämmenestä uudemman kerran kiinni.
Vaern ei saanut suustaan aluksi taottua muuta kuin helpottuneen huokaisun, turkoosin katseen vastatessa haukankatseeseen huolissaan.
”Niin taisit…”, Lory nielaisi ahdistustaan alas, joka kurkkuun asti oli ehättänyt kohota, ja sen ahdistuksensa tilalle puolipeto takoi kasvoilleen lämpimän hymyn, ”Säikäytit kyllä pahanpäiväisesti”. Darius vaikutti kuitenkin syystä tai toisesta tajunnanmenetystään häpeilevän, pyydellen anteeksi ja selitellen itseään. Ilme Puolikäärmeen kasvoilla muuttui lohdullisemmaksi, hänen antaen Winderin vapaasti yrittää nojautua pystyyn, vaikkei siitä mitään näyttänyt tulevankaan.

”Ei sinun vieläkään tarvitse mitään kuitenkaan anteeksi pyydellä”, hopeaverinen henkäisi yhä hymyillen, ”Etkä mitään pilannut sillä, että tahdoit minua matkaasi tänne”.
”Olihan tämä… melko erikoinen tapa viettää iltaa, jos siitä lähdetään”, Lorythas naurahti, ”Mutta siitä huolimatta, ehdin kyllä vaikka joka viikonpäivä lukea ja juoda lasillisen viiniä tylsyyteeni, joten en minä tästä mitään menetä”. Sitä paitsi, olihan tässä tilaisuus viettää aikaa Winderin seurassa. Tuskin Iriadorkaan kartanolla miettisi minne kyläpäällikkö oli livahtanut, jahka nuorukainen heräisi – Seyrin tapa kun oli kartanolta kadota varhain aamulla jo ensimmäisistä auringonsäteistä nauttimaan ja tarkastamaan että kaikki kylässään oli hyvin. Eikä punapää mikään pahainen lapsi enää ollut, joten eiköhän tuo osannut omista tarpeistaan ja itsestään huolehtia ilman ketään holhoavaakin tahoa.

”Mainitsit aiemmin, että olitte tulleet piilopaikasta asti Briariin”, Lorythas muisteli, varovaisesti kokeillen ohimennen jälleen sitä ruhjeilla olevaa kyynärpäätään, ”Minä kun luulin, että palaisit vain kaupunkiin takaisin kun sinut matkaan saatoin”.



//No god dammit. Meen sit sinne vineen heti ensitöikseni ko tästä irtoon taas. Ja sitten palaan foorumille armottomassa hypessä ja vaan rollaan pitkin etusivua yhtenä glitch jonona. Etkä nyt tuu mitään kaasuja sniffaileen tai mä kohta sniffaan suo, mokoma. Pitääks sulle tehä pierumitalli sun saavutuksista?//

[Aksutar]

Se häpeä vain kasvoi Lorythasin mainitessa äskeisen tuupertumisen säikäyttäneen puoliverisen. Ei Darius sellaista halunnut tehdä sarvipäiselle, ei tuon hänestä olisi tarvinnut kantaa huolta. Vaikka Lorythas kuinka vakuutteli, ettei anteeksi tarvinnut pyydellä eikä haltia hänen iltaansa varsinaisesti ollut pilannut, tunsi Darius silti suurta syyllisyyttä tähän kaikkeen. Kaikki oli hänen syytään taas. Tuntui pahalta, kun näemmä aina lähimmäiset joutuivat tavalla tai toisella hankaluuksiin hänen takiaan. Haukansilmä kun yritti aina parhaansa mukaan olla se, joka piti muista huolta. Ei se, josta kaikkien muiden täytyi kantaa huolta.

"Niin palasinkin", Darius aloitti, pitäen kasvonsa yhä kätensä peitossa, "Palasin kaupunkiin, siinä samalla löysin Shyvanan. Olisin varmaan heti seuraavana päivänä tuonut hänet tänne suoraan kaupungista, jos olisi ollut aikaa, mutta meidän piti lähteä noutamaan Hänen Majesteettinsa piilopaikasta ja saattaa kaupunkin".
"Ja siinä meni sitten oma aikansa, Aranin tahtoessa jäädä vielä yhdeksi yöksi, valmiina taas nöyryyttämään minua kreivin kanssa, mutta Areth ei... ja sitten... Sitten tulimme Briariin, heti kun vain kykenin ja....", Mitä pidemmälle Darius epämääräisissä selityksissään pääsi, sitä värisevämmäksi ja rikkonaiseksi hänen äänensä muuttui. Kunnes puheet loppuivat täysin ja eliitti pärskähti itkuisesti. Siinä missä kroppakin, oli mieli antanut periksi, eikä haltia kaikesta vastaan taistelusta huolimatta kyennyt enää suruaan kätkemään pinnan alle. Ihan tuosta vain, ilman mitään varoitusta, Darius kävi itkemään, kyynelten virraten vuolaana ja miehen nyyhkyttäen ja hätäisesti hengitellen vasten kämmentään. Myös toinen käsi, joka Lorythasin kädestä oli pidellyt, nostettiin omien kasvojen eteen, eliitin painautuessa entistä paremmin kyyryyn. Tuntui vain niin pahalta, kaikin tavoin.

"Anteeksi", Nyyhkytyksensä välistä henkeä haukkova eliitti kävi jälleen pyytelemään anteeksi, "En vain. E-ei minusta ole tähän. Ei minusta ole mihinkään!".
Viimeinen asia mitä Darius olisi halunnut tehdä, oli avautua ja itkeä tällä tavoin Lorythasille. Ei hän halunnut kuormittaa kyläpäällikön päätä omilla ongelmillaan, tuolla oli varmasti paljon tärkeämpääkin mietittävää, kuin haltioiden eliittikenraalin ruikutukset.
"Aran oli oikeassa. Olen vain häpeäksi kaikelle", Eliitti kuulosti siltä, kuin olisi omaan hätäiseen hengitykseensä tukehtumassa sanojensa myötä. Eikä hänestä ollut liikkumaan mihinkään, vaikka kuinka halusikin pois vain tästä, pois Lorythasin läheltä häpeämään johonkin nurkkaan itsekseen.




// VINE ON PARAS. eikun. Et nyt yhtään glitchaile tätä foorumia, kiellän sen, senkin glitchlord. SIT SNIFFAILLAAN KAIKKEE KILPAA KUULE. Ja tietenkin, tarviin pierumitallin //

[Crimson]

Kuulemma Winder oli palannutkin kaupunkiin. Siinä samalla löytänyt juuri Taivaanturmelijan matkaansa, mutta ilmeisesti tehtävät olivat vieneet kenraalin mennessään samantien. Ei sinällään ihme, ei Lorythas osannut olla yllättynyt moisesta, ymmärtäen kyllä eliittikenraalin elämän varmaan olevan omalla tavallaan kiireinen ja tekemistä täynnä. Siinä ohella sarvipäisen kuitenkin myös tietäen, miten vaikeaa Haukansilmällä oli elämässään ylipäätään. Kunpa Vaern olisi vain voinut tehdä jotain Winderin ja tuon kumppanin eteen enemmän, kuin kestitä noita luonaan ja ihailla sitä miten rakastuneita kaksikko saattoi toisiinsa olla. Lorythas kun ei uskonut ikinä tulevansa löytämään mitään vastaavaa omalle kohdalleen…

Siinä missä Puolikäärme kaikessa hiljaisuudessaan kuunteli Winderiä, huomasi kyläpäällikkö Dariuksen olevan puheissaan tavallista epämääräisempi ja sekava. Haukansilmä oli tavallisesti sanoissaan niin yksiselitteinen, selvä ja tarkka, mutta nyt mies vaikutti lähinnä… juurikin sekavalta. Oliko syy sitten siinä, että Haukansilmä oli valmiiksi väsynyt ja uupunut tämän päiväisestä, vai oliko tuon oudon käytöksen takana myös jotain muuta, syvällisempää ja mieltä vaivaavaa, josta Hopeakäärme ei tiennyt.
Lorythaksen kasvoille nousi murheellinen ilme Dariuksen purskahtaessa yllättäen itkuun. Tietenkin Puolikäärme hätkähti moista reaktiota. Hänelle kun… tuollainen puoli Winderistä oli niin… kovin uusi. Ihmeellinen, vaikkei mieluinen. Darius oli aidosti murheenmurtama ja Lorythas tunsi olevansa ensimmäistä kertaa harvinaisen toimeton ja kykenemätön tekemään asian suhteen mitään, vaikka miten olisi halunnut yrittää lohduttaa toista. Mutta mitä hän sitten sanoisi? Kyllä hän tiesi Dariuksella olevan kiristyneet välit kuninkaansa kanssa, eikä Seyr niihin väleihin voinut vaikuttaa mitenkään. Tuntui pahalta ajatella että Aran oli jälleen yrittänyt Winderiä nöyryyttää – mitä ikinä sitten olikaan sattunut, ei Darius sitä ollut ehättänyt mainita sekavilta puheiltaan äskettäin. Eikä Lorythas oikeastaan olisi halunnut edes asiasta kuulla, moinen käytös pisti vain kyläpäällikön mielen sekaisin vihasta ja ärtymyksestä valmiiksi.

Mutta ei Dariuksen olisi tarvinnut pidätellä tuollaista hänen edessään.
Eikä hävetä. Ei pyydellä anteeksi.

Lorythas ei kaivannut Winderiltä selityksiä. Hänelle olisi riittänyt vain painaa toinen lämpimään halaukseen ja antaa olla siinä itkemässä murheensa pois, jos se vain olisi valmiiksi pidättäytynyttä kenraalia auttanut jollain tapaa. Tällainen vain… oli Seyrille liikaa…
Tuntui pahalta kuunnella, kuinka Darius mielessään uskoi, ettei tuosta ollut mihinkään…

Mitään sanomatta, Puolikäärme kävi kumartumaan lähemmäs Haukansilmän selkää. Kätensä liu’uttaen tuon hartioilta molemmin puolin, ristien ne yhteen ja antaen lämpimän kehonsa kevyesti nojata haltiaan.
”Ainoa ketä sinun tulisi uskoa ja kuunnella, olet sinä ja mielesi itse”, hopeaverisen lempeä ääni puheli Haukansilmän korvanjuuressa, ”Älä anna muiden sumentaa mieltäsi ja ajatuksiasi ja antaa väittää, etteikö sinusta muka olisi mihinkään - sillä olet jo enemmän kuin uskallat selvästikään enää edes kuvitella, Aiedail”.



//PARHAISTA PARHAIN. Ei mitään eikun juttuja tähän. VARMANA GLITCHAAN, KOITA ESTÄÄ! Kohta se bannihammeri mulle heilahtaa ja sitten itkettää. SNIFFITISNIFF. Sniffailukilpailut. Mä teen sulle semmotteen kaasumitallin kohta et huh//

[Aksutar]

Se itku ei ottanut loppuakseen. Tuntui niin pahalta ja säälittävältä vollottaa tällä tavoin, kuin pahainen kakara, joka polvensa oli kaatuessaan lyönyt. Ei eliittikenraalin tällä tavoin pitänyt murtua! Hänen piti olla vahva ja näyttää esimerkkiä. Mutta ehkä Dariuskesta ei tosiaan ollut eliittikenraaliksi. Olisi vain helpompi lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa, mutta eihän se ollut vaihtoehto Winderin ainoalle pojalle. Hänen piti jatkaa isänsä ja veljensä tähden, jos hän nyt luovuttaisi, pettäisi hän edesmenneet, puhumattakaan siskoistaan.

Darius ei tehnyt elettäkään Lorythasin nojautuen lähemmäs ja kietoessa kätensä haltian ympärille. Omat kädet pysyivät tiiviisti kasvoilla, itkunsa lomasta eliitin kuunnellen ne rauhoittavat sanat puoliveriseltä. Mitä siitäkin olisi sanottu piireissä, puoliverinen äpärä lohduttelemassa aatelissukuista eliittikenraalia. Mutta, se puoliverinen tuntui olevan ainoa, jolta Darius tukea sai. Ainoa joka kuunteli ja vilpittömästi välitti. Darius tunsi olevansa vain turha taakka sarvipäiselle. Hän oli taakka kaikille.
Eliitti ei kyennyt sanomaan mitään itkunsa lomasta Lorythasille, joka siinä korvanjuuressa lempeästi hymisi. Tuntui vain niin pahalta, eikä Darius tiennyt miten olotilaansa olisi voinut helpottaa. Ehkä hänen pitikin vain antaa kaiken tulla, ainakin se tuntui helpottavan pikkuhiljaa. Hitaasti se kyynelehtiminenkin alkoi helpottaa ja haltia saada takaisin normaalia hengitysrytmiään, siinä niiskautellen vähän väliä. Huomaamattaan painautuen paremmin vasten Lorythasia, sarvipäisen ollen niin lämmin ja lohtua tuova. Viimein ne kädetkin laskeutuivat kasvoilta, Dariuksen pyyhkien kasvojaan hihaansa, kunnes nojasi kasvojensa syrjää vasten puoliverisen leukapieltä. Häntä hävetti yhä, eikä haltia saanut sanaakaan suustaan, koittaen lähinnä vain rauhoitella itseään äskeisestä. Darius tunsi olonsa typeräksi ja olisi varmasti hävennyt kahta kauheammin, jos jonkun toisen seurassa olisi ollut, mutta syystä tai toisesta Lorythasin seura rauhoitti ja rohkaisi. Vaikka itseensä olikin pettynyt ja mielessään vihasi itseään taas armotta, kykeni Darius silti rentoutumaan sarvipäisen seurassa, sulkien jopa katseensa siinä Lorythasiin nojaillessa ja päätään painaesa paremmin vasten hopeaveristä.



//SENKIN GLITCH. vai pitäiskö sanoo bitch? Bannihammerilla turpaan. Tahdon kaasumitallin jooo. ANNA TÄNNE //

[Crimson]

Sanojensa myötä Lorythas oli vain hiljaa. Odottaen että Darius jotain mahdollisesti sanoisi, tai vaihtoehtoisesti rauhoittuisi murheenmurtamasta olostaan. Hän antoi haltian nojautua paremmin itseään vasten, yrittämättä väkisin painaa tuota lähemmäs halaukseensa – ne käsivarret vain lepäsivät toisen hartioilla rennosti, Puolikäärmeen antaessa vain ymmärtää olevansa läsnä, eikä häntä tällainen haitannut mitenkään. Seyr oli nähnyt raavaampienkin ja Winderiä kylmempien miesten itkevän edessään… Lorythas oli aina omaksunut itselleen sen isällisen, lohduttavan roolin, osoittanut että hänelle saattoi luottamuksellisesti puhua ja kertoa murheistaan, jos siitä apua oli. Hänelle tällainen oli niin arkipäiväistä, vaikka se jokaisella kerralla tuntui tietenkin niin äärettömän rintaa kivistävältä kokemukselta. Mutta yhtälailla auttaminen ja toisten kuunteleminen myös helpotti. Itkuisesta tilanteesta sitä saattoivat molemmat poistua lopulta hymyillen, toisiaan paremmin ymmärtäen.

Oma kasvojen pieli nojasi kevyesti kiehnäämään vasten Dariuksen omaa, haltian nojatessa hänen leukaansa vasten yhä vaimeasti nyyhkyttäen. Mutta selvästikin kenraali oli pahimmasta selvinnyt sen hiljaisuuden myötä ohitse, vaipuen vain Hopeakäärmeen syliin silmänsä sulkien rauhoittumaan. Toinen niistä käsistä lipui paremmin Haukansilmän käsivarrelle, silittäen siitä muutaman kerran kevyesti, ennen kuin Lorythas uskalsi painaa haltiaa paremmin itseään vasten.
”Olen nähnyt surua monet kerrat, ja niin monta kyyneltä vuodatettavan – ei sinun tarvitse sen puolen näyttämistä hävetä tai suotta piilotella minun edessäni, eikä ikinä etenkään pyytää anteeksi”, Puolikäärme kehräsi rauhalliseen ääneen.
”On luonnollista omata murheita siinä missä ilojakin. Itkemisellä on tapana kuitenkin helpottaa oloa, joten anna sen kaiken vain tulla ulos, jos siltä tuntuu. Olen tässä sinua kuuntelemassa ja tukemassa niin paljon, kuin tukeani ja turvaa tarvitset – eikä se ole minulle taakka, vaan ennemminkin kunnia ja velvollisuus, sillä minusta tekee aina yhtä pahaa aistia toisten pinoavan murheitaan edellisten päälle. Nähdä toisten kärsivän millään tapaa…”. Tilanteeseen nähden hopeaverinen säilytti sen rauhallisuutensa ja tyyneytensä äärimmäisen hyvin. Pysytellen vain lämpimästi sinistä leimuaan hohkaen sijoillaan Dariuksen lähellä.
”Yhtälailla olen joutunut kuuntelemaan Iriadorin murheita viimepäivinä ja laskemaan kyyneliä, jotka nenäliinaan on pitänyt painaa”, Lorythas kertoi pahoittelevasti hymyillen hetken tauon pitäen, ”Aivan samalla tapaa hänkin patoaa vastaavia tunteita, eikä niitä viitsi pinnallisesti näyttää tai edes raottaa uille. Hän ei niitä sinulle uskalla kuormittaa, sillä tietää hyvin, että sinulla on omasikin - ja ne yhteiset, joista joudutte murehtimaan keskenänne”.

”Hänellä on sinua niin valtava ikävä”, sarvikruunuinen henkäisi, käyden entistä paremmin painamaan kasvojaan vasten Dariuksen hiuksia, ”Vaikkette ole ehtineet olla kuin pienen hetken erossa toisistanne. Olet Iriadorille niin äärimmäisen tärkeä, enkä tiedä olenko koskaan ennen sen tunteen heijastumista yhtä vahvana ketään kohtaan nähnyt”.



//How about GLITCHBITCH ;DD;D;D Meidän pitäis vakioasusteena kantaa bannihammeria mukana. Kaikkialla. Kaikki tietäis et meille pitää antaa ES ilmasena kaupasta mukaan. Eikun. Kaikki mitalit tahdot. MÄ SULLE MITALLIT NÄYTÄN//

[Aksutar]

Ei Darius saanut sanaa suustaan, Lorythaksen häntä lohdutellessa. Tuntui, että jotain olisi pitänyt sanoa, mutta pala kurkussa esti kaiken puheen. Oli parempi olla vain hiljaa, eikä pahentaa tilannetta, tai niin Haukansilmä uskoi. Toi kuitenkin lohtua, että toinen oli läsnä, kuunteli ja pysyi siinä vierellä. Vaikka se kuinka pahalta tuntuikin kuormittaa Lorythasia, oli Darius silti kiitollinen, että puoliverinen kuunteli, tuon tuntuen jopa isällisen välittävältä. Se lämmin syli oli nyt ainoa ilo ja lohtu pitkään aikaan, kenraalin tuntien, että olisi voinut vain nukahtaa siihen ja nukkua vaikka samantien pois. Ei tämän pitänyt olla näin raskasta. Ei tämä ollut enää reilua.

Iriador tuli puheeksi ja heti Darius kävi kääntämään päätään poispäin Lorythaksesta. Juuri nyt eliitti ei olisi halunnut ajatella punapäistä kumppaniaan, sillä tässä mielentilassa päällimmäiseksi nousivat vain ne huonot kokemukset toisen kanssa. Kaikki ne muistot ja muistutukset siitä, kuinka kenraali oli maailman surkein kumppani ja Iriador ansaitsi niin paljon parempaa. Se kävi jälleen kivistämään sydäntä, varsinkin, kun Seyr kertoi Iriadorin itkeneen. Ei Darius halunnut olla se syy, miksi joku itkisi. Ei hän halunnut toisille pahaa oloa itsensä takia, varsinkaan Iriadorille. Mutta olihan se jo selvää, että Iriadorilla oli paha olla - miksi muutenkaan tuo olisi halunnut omaa aikaa ja kauas kumppanistaan.

"Hän ansaitsee paljon parempaa...", Hiljainen kuiskaus oli ensimmäinen ääni, mitä eliitti itsestään päästi viimein, "Niin paljon parempaa".
"Kuten sinäkin...", Haukansilmä lisäsi ääni väristen, "en koskaan halunnut teille mitään harmia...", hän hiljentyen sitten taas, kun se pala kurkussa tuntui käyvän sietämättömäksi. Sattui, aivan uudella tavalla. Hetken Darius joutuikin nieleskelemään, yrittäessään sitä kipua jotenkin lievittää. Yllättäen äskeinen romahtaminen alkoi tuntua taas täysin typerältä ja ylireagoinnilta. Ei hänellä ollut syytä tuolla tavoin vollottaa. Vai oliko sittenkin? Ei Darius tiennyt, olo oli niin hankala ja epävarma kaiken suhteen juuri nyt. Epävarmuudestaan huolimatta eliitti painoi päänsä jälleen paremmin vasten Lorythasia, kasvonsa kääntäen vasten sarvipäisen kaulaa.


//GLITCHBITCH :DDDD NONYT SITTEN. kyllä. eikun. Lelukaupasta ostaan joku leluvasara ja maalataan ne kultasiks, siinä on sit bannihammeri. KAIKEN TAHDON. I DARE YOU //

[Crimson]

Tietenkin Lorythaksesta tuntui jälleen huonolta huomata, miten Darius itseään siihen omaan ahdistukseensa kääri hänen puhuessaan. Toisaalta se oli ymmärrettävää. Toisaalta Seyrin olisi tehnyt mieli vain kohottaa toisen kasvoja kohden omiaan ja rohkaista katseellaan Winderiä pääsemään yli tuosta musertavasta kivusta, joka kenraalin päätä painoi alemmas.
Sen sijaan käsi siirtyi hellästi silittämään käsivarren sijaan niitä tummia, sileitä hiuksia, Puolikäärmeen huomaten pienen kyyneleen tipahtavan omasta silmäkulmastaan samalla jonnekin Dariuksen hiusten sekaan.

”Hän ansaitsee sinut juuri sellaisena kuin olet”, Lory hymisi osin naurahtaen, ”Ja hän tarvitsee sinua juuri sellaisena kuin olet”. Ei Iriador ollut osoittanut ainoatakaan syytä vihatakseen Winderiä. Nuorempi haltioista oli vain väsynyt ja uupunut siihen, mitä kaupungissa juurikin heidän niskaansa jatkuvasti sysättiin. Darius näki Iriadorin lähtemisen selvästikin eri tavalla, ja syytti siitä vain itseään. Syyttä, jos Lorythakselta kysyttiin. Ei Haukansilmä ollut kumppaniaan loukannut, tuskin oli koskaan niin tehnyt.
”Harmaat ajatukset toisille harmin tuottamisesta ovat vain omassa päässäsi. Ja minä tiedän, mistä syystä ajattelet sillä tavoin. Tiedän, miksi ja kenen takia mielessäsi koet sanojesi ja tekojesi vain tuottavan harmia muille. Sinun pitää antaa ajatustesi astua pois sieltä pimeästä nurkasta, sen sijaan että sillä tavoin syyllistät vain itseäsi jokaisesta vastoinkäymisestä”, Puolikäärme aloitti jälleen, käyden lopulta nojautumaan aavistuksen taemmas haltiasta. Tuoden kätensä tuon leualle ja varovasti kohotti Dariuksen kasvoja ylemmäs, yrittäen hakea katsekontaktia nuoremmaltaan sillä rauhoittavalla katseellaan, samalla hymyillen lämpimästi, ”Sillä se tuntemani Darius on kaikkea muuta, kuin kylmäsydäminen ja välittämätön paholainen, joksi hän itseään luulee”.



//Vaadin uuden tittelin foorumille. Haluan olla glitchbitch! YES NO MAYBE IMEAN. Ei jumalauta, make toi on täydellinen idea. Ootas vaan kun synttäris koittaa niin mä tuun tunkeen teidän postiluukusta kultasen bannivasaran sisään ::DD:D:D:DD TUNGEN NE MITALIT SULLE PYLLYYN PIA//

[Aksutar]

Yhä sarvipäinen jaksoi. Kaikesta siitä negatiivisuudesta ja itse herjasta huolimatta sarvipäinen jaksoi kuunnella eliittiä ja yrittää piristää tuon mieltä kauniilla, lämpimillä sanoillaan. Juuri nyt haltian oli äärimmäisen vaikea ymmärtää, kuinka Seyr siihen kykeni. Kuinka Lorythas jaksoi pysyä niin rauhallisena, lempeänä ja tukevana juuri nyt? Ei Darius omasta mielestään ollut ansainnut moista ymmärrystä ja lämpöä osakseen, ei varsinkaan puoliveriseltä. Jälleen ne kyyneleet pyrkivätkin taas silmäkulmaan, suupielien samalla nykien alaspäin väkisinkin. Lorythas oli niin jalo ja huolehtiva. Ei Darius todellakaan ansainnut tuon huolehtivaisuutta osakseen. Mutta silti, Lorythakseen törmääminen oli yksi niistä parhaista asioista, mitä Haukansilmälle oli tapahtunut - heti sitten Iriadorin tapaamisen jälkeen. Ja kaikesta tästä sai kiittää tätä pahuksen luolaa ja lumimyrskyä.

Ei jälleen kyynelehtivä kenraali löytänyt taaskaan sanoja. Ei hän tiennyt, miten olisi noin lämmittäviin sanoihin pitänyt vastata, kun ei hän koskaan tällaiseen tilanteeseen ollut joutunut. Hän oli yleensä se, joka lohduttavia sanoja yritti toisille antaa, siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Eliitti antoi sarvipäisen nostaa kasvojaan, aluksi ollen hieman vastahakoinen tiedostaessaan jälleen kyynelehtivänsä. Mutta, kyllä ne kasvot nousivat, Dariuksen kohottaen sen kostean katseensa kohtaamaan Lorythasin lämpimän hymyn ja rauhoittavan katseen. Kyynelehtimisen lomasta eliitti veti henkeä pari kertaan syvään ja väristen, ennen kuin katse painui uudemman kerran kiinni Lorythasin viimeisten sanojen myötä.

Yllättäen Darius kävi kääntymään paremmin Lorythasia kohden, nostaen kätensä ylös ja kietaisten käsivartensa sarvipäisen harteille. Kasvonsa haltia painoi vasten hopeaverisen hartiaa, painaen itseään paremmin vasten tuota samalla. Ei hänellä ollut mitään, mitä olisi tähän väliin sanoa. Hän vain halusi kiittää Lorythasia ja pitää tuon lähellä, joten ei hän keksinyt muutakaan kuin halauksen. Totta kai se kääntyminen oli jalkaan sattunut, mutta se ei nyt haitannut toimenpidettä, eliitin vain halaten tiukasti sarvipäistä.



// Et saa herran jumala semmosta tittelii voi pitää esillä tossa avan alla :DDD JA MITÄ EI :D ET TUU TUNKEEN TÄNNE MITÄÄN VASAROITA. Saan taas selittää isälle et mitäs sieltä postista tulikaan perkele. MITALLIT HANURIIN. SIT SAAN MITALLIN SIITÄ ET MUL ON ENITEN MITALLEI HANURIS //

[Crimson]

Hetken, vain hetken Seyr ehätti Dariusta silmiin katsoa, hätkähtäen aavistuksen haltian seuraavasta eleestä. Ei Lorythas todellakaan odottanut että Haukansilmä häntä halaamaan kuroisi äskeisen jälkeen – mutta se sai Puolikäärmeen hymyilemään rennommin ja nostamaan yhtälailla ne kätensä tukemaan Dariuksen siihen halaukseen itseään vasten. Siinä oli hyvä. Ja lämmin. Ei Winderin kyynelehdintä haitannut millään tavalla. Ei se ollut syy häpeään tai itsensä syyllistämiseen – Lorythasille se oli enemmänkin merkki luottamuksesta siinä mielessä, että Haukansilmä uskalsi sen herkemmänkin puolen itsestään näyttää hänelle. Heistä jokainen tarvitsi toisinaan hetken vain tulla ymmärretyksi, saada tilaisuuden itkeä ja tämä oli Dariukselle se tilaisuus purkaa itseään. Eikä Seyr halunnut sitä tilaisuutta kenraalilta pois viedä nyt.
Hopeakäärme vain piteli toista siinä tiukassa halauksessa. Siinä samalla ehti miettiä, kuinka ei olisi halunnut tällaisen hetken loppuvan koskaan. Olisi vain voinut pitää jotakuta lähellä ja auttaa löytämään itsensä hankaluuksien ja sen hämärän keskeltä – toisinaan Lorythaksesta tuntuikin, kuin hänet olisi säästetty sen tähden, että juuri hän voisi olla avuksi muille. Että juuri hän voisi muille antaa tilaisuuden siihen, mitä nuo eivät toisaalta voineet löytää.

Lorythas henkäisi hartaasti ja pitkään, päätään nojaten jälleen niihin Winderin tummiin hiuksiin.
”Olen tässä - niin pitkään kuin vain tarvitset”, petopuoli kehräsi hiljaa, haluten pysyä vain siinä toisen lähellä juuri nyt, ”Ja aina kun tarvitset. Ja silloinkin, kun et tarvitse”.
”Vaikka kuka sinulle mitä ikinä uskottelisikaan, vaikka muut hylkäisivät ja kaltoin kohtelisivat, on sinulla silti aina paikka Briarissa. Paikka kotonani, sydämessäni ja vierelläni kumppanisi kanssa. Eikä sitä paikkaa kukaan teiltä tule ikinä viemään”, Hopeakäärme jaksoi niillä ymmärtävillä sanoillaan puhua, kasvojensyrjällä vaativasti kiehnäten toista vasten ja painaen mieleensä jälleen kerran Dariuksen tuoksun. Kuitenkin kohottaen kasvoilleen siinä samalla rennomman hymyn, joka tuntui sillä hetkellä kaiken sen haikeuden karkottavan tieltään pois. Samalla Lorylla oli kuitenkin mielessään myös jotain muuta, kruunupään miettiessä oliko tämä oikea hetki ottaa moista typeryyttä puheeksi. Veisihän se varmaan ajatukset muualle ja rauhoittaisi tilannetta omalla tavallaan – Seyristä kun tuntui juuri, että hän vain tahallaan koitti vääntää Dariuksesta viimeisenkin kyyneleen ulos, jotta jokainen niistä murheensiemenistä voitaisiin jättää tänne luolaan jälkeen. Mikä saikin ajatuksena Puolikäärmeen naurahtamaan vaivautuneesti.

”Koittaisit hymyillä – se pukee sinua paremmin kuin nuo kyyneleet”, hopeaverinen henkäisikin rauhallisesti, kevyesti taputtaen Dariuksen toista hartiaa, päättäen samalla rohjeta ottaa puheeksi sen mieltään askarruttaneen seikan, ”Jaksaisitko... kuunnella, jos uskon sinulle erään asian, mitä olen mielessäni pyöritellyt viime kuukaudet?”.



//SE OIS TÄYDELLINEN JUST TON AVAN KANSSA :DDD VARMANA TUUN, MURTAUDUN TEIDÄN RAPPUUN VAAN KOSKA KULTANEN BANNIHAMMUR! (DDD Ja voi ei nyt. Hanurimitali on sit semmonen missä on muhkeet pakarat kaiverrettuna//

[Aksutar]

Darius tiukensi otettaan Lorythasin ympärillä, tuon jatkaessa niitä lempeitä ja lämpimiä sanojaan. Oli jotenkin lohdullista kuulla uudestaan, tässä asiayhteydessä, kuinka Haukansilmällä ja tuon kumppanilla oli aina paikka Briarissa, Seyrin luona ja tuon sydämessä. Toihan se omanlaista lohtuaan, enemmän kuin Lorythas kykeni uskomaankaan, kun tiesi että oli paikka jota voisi kutsua turvaksi, kodiksi. Darius ei tiennyt mitä hänen ja Iriadorinkaan välillä olisi nyt meneillään, ellei korkeahaltia olisi päässyt Lorythasin luo viettämään aikaansa ja setvimään ajatuksiaan.
Eliitti lähinnä vain ynähti myöntävänymmärtäväisesti vasten Lorythasin hartiaa tuon puheiden lomasta, merkkinä siitä että ymmärsi, tiedosti ja arvosti hopeaverisen puheet. Darius oli niin kiitoksenvelassa Lorythasille, ettei tuo edes arvannutkaan. Vielä jonain päivänä eliitti ehkä pystyisi maksamaan tämän kaiken takaisin puoliveriselle, ennemmin tai myöhemmin.

Pikkuhiljaa se itku jälleen laantui ja pala kurkussa alkoi helpottamaan. Ehkä tämä olisi tässä nyt, toivottavasti. Ei Darius enää edes jaksanut vollottaa, alkoi taas tuntua typerältä ja ne kyyneleet yksinkertaisesti vain loppumaan. Sanoi Seyr mitä tahansa, tunsi Darius olonsa taas noloksi ja typeräksi tällaisesta purkautumisesta. Eliitti kuitenkin koitti rauhoitella itseään siinä Lorythasia halaillen, pienesti jopa naurahtaen vasten toista, puoliverisen käydessä mainitsemaan hymyn pukevan eliittiä paremmin kuin kyyneleet. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa.
Darius veti syvään henkeä, samalla kun Lorythas kysyi, jaksaisiko eliitti kuunnella puoliverisen uskoutumista asiasta, joka viimekuukaudet päässä oli pyörinyt. Hetken Darius oli hiljaa, nojaten vain sitä hartiaa vasten, kunnes viimein nousi siitä sen verran että kasvotusten Lorythasin kanssa pääsi.

"Äskeisen jälkeen, olisiko se edes oikein jos kieltäytyisin sinua kuuntelemasta?", Eliitti kysyi vielä viimeisiä niiskautellen, kasvojaan taas hihaan pyyhkien nopeasti. Yrittäen siinä hymyillä pienesti, vaikka äskeisen jälkeen se hymy ei heti muutenkin niin kivikasvoisen haltian kasvoille helposti noussut.
"Kerro pois, mikä on mietityttänyt?".



// NO NIIN NOJOO MUTTA KUN. Tuut sillä bannihammerilla sisään alaovesta ja isket sen läpi asunnon oven silleen "TÄSSÄ HOMO". Ja ei saatana :DDD Semmosen mitallin haluan! Hanurihirmulle hanurimitalli1!!!1!!1! //

[Crimson]

Dariuksella oli kaikki aika maailmasta juuri nyt rauhoitella itseään. Se hartiaa vasten kuuluva naurahdus sai lämpimän aallon kulkemaan pitkin kehoa, Lorythaksen painaessa silmiään hetkeksi kiinni siitä lohdullisesta tunteesta. Ja lopulta Puolikäärme pääsi kasvotusten jälleen Winderin kanssa, sarvipään hymyillessä puolittain haltialle, joka kyyneliään kasvoiltaan pyyhki ja yritti kaikesta huolimatta hymyillä. Suora suostuminen Seyrin kuunteluun kuitenkin sai Lorythaksen nielaisemaan terävästi ja kääntämään oman katseensa syliinsä. Jos hän nyt selittäisi kaiken Dariukselle, niin miten haltia siihen kaiken tämän jälkeen reagoisi…? Sen ajatteleminen pelotti. Suorastaan puistatti, Puolikäärmeen yrittäessä rauhoitella itseään syvään huokaisemalla näin alkuunsa.

”Silloin ihan ensimmäisellä kerralla”.

”Kun löysimme teidät täältä ja… menin maistamaan vertasi, sillä kerralla…”, sarvikruunuinen sai takelleltua vaikeasti suustaan. Tietenkin se nyt tuntui vaikealta, kun suunsa oli saanut auki – tuntui siltä, että olisi varmaan ollut helpompaa olla vain hiljaa. Mutta toisaalta tuntui väärältä enää antaa asian olla.
”En ajatellut asiaa silloin, sillä en todellakaan kuvitellut ensitapaamisemme jälkeen, että vielä vuoden jälkeen merkitsisit minulle niin paljon. Että saisin tutustua sinuun paremmin, kokea kanssasi niin ikäviä asioita, kuin niitä kauniimpiakin, joita en ole kohdalleni uskaltanut ajatella tapahtuvan. En ikinä kuvitellut, että sisälläni virtaavasta petoverestä voisi kuoriutua se nelisiipinen liskopeto, joka tätä nykyä on vahvemmin osa minua ja elämääni”, Lorythaksen katse tuijotti intensiivisesti Dariusta.
”Ja siitäkin lienen saavani kiittää sinua, koska tuskin ilman sitä tapausta metsänreunoilla olisin löytänyt vastaavaa piirrettä sisältäni”, puoliverinen naurahti, muualle jälleen katsahtaen hermostuneena.
”Kuitenkin - Lohikäärmeratsastajien vanhassa historiassa tunnetaan tapauksia, jolloin ratsastajan ja lohikäärmeen verta on sekoitettu keskenään tavallisesti siten, että ratsastaja luovuttaa vertansa ratsulleen. Siitä syntyy erityinen maaginen side, jota harvoin pääsee enää todistamaan tai missään näkemään, sillä vastaavia lohikäärmeratsastajia tuskin on enää edes elossa. Briarissakaan sitä tapaa ei ole käytetty vuosisatoihin, ei ainakaan minun tietääkseni…”, Lorythas selitti rauhallisella äänellä katsekontaktia Winderin kanssa vältellen. Eikä tarvinnut olla se penaalin terävin kynä, että olisi arvannut mihin harvinaisen vaikeaksi muuttunut Puolikäärme oli siitä etenemästä.

Muutaman kerran Vaern vain avasi suunsa, mitään kuitenkaan pystymättä kieleltään tuomaan sillä hetkellä huuliltaan ulos. Suu painui kiinni, epävarmuus nousi näkymään paremmin kasvoille, kun Seyr omaa käsivarttaan kävi hieromaan hermostuneena. Lopulta jääden vain paikalleen puristamaan.
”Ja luulen että… saatoin rakentaa sellaisen meidän välillemme…”, hopeaverinen livautti äkkiä suustaan, kulmiensa alta varovaisesti Dariuksen puoleen viimein katsahtaen, ”… Sillä ihan ensimmäisellä kerralla. Ja kaikki tällainen… vain vahvistaa sitä sidettä ja olen ajatellut tämän olevan perimmäinen syy siihen… miksi olet minulle niin tärkeä ja läsnäolosi… rauhoittaa mieleni…”.
”Taisin… valita sinusta vahingossa itselleni… lohikäärmeratsastajan”, Puolikäärme lähestulkoon kuiskasi.



//BUTTS! GIMME! eikun. No todellakin. Sit siit tulee tessun kyttäjuttu ja pääsen tamperelaiseen. Jolle muuten annan sitten bannia. Hanurihirmu (DDDDDDDDDDDD me ollaan kyl aika hanurihirmuja, siit ei pääse mihinkään//

[Aksutar]

Henkeään jälleen tasaileva eliitti hiljentyi kuuntelemaan, mitä Lorythasilla oli sanottavanaan. Toisaalta Darius toivoi, ettei se mitään kovin raskasta ja lohdutusta kaipaavaa ollut, sillä hänestä tuskin olisi lohduttelemaan ketään juuri nyt... valitettavasti. Itse kun oli vasta omasta romahduksesta palailemassa.
Lorythas kävi puhumaan siitä ensimmäisestä kerrasta, jolloin Dariuksen verta oli maistanut. Darius kurtisti kulmiaan ja jäi nyt kunnolla kuuntelemaan, kuinka lohikäärmeratsastajilla oli kuulemma entisaikaan tapana luoda side lohikäärmeeseen, antamalla noille omaa vertaan. Sitä ei kuitenkaan oltu Lorythaksen muistiin käytetty pitkään aikaan, ei ainakaan Briarissa.
Lorythaksen ei olisi tarvinnut edes jatkaa loppuun juttuaan, Dariuksen kyllä jo napaten jutun juonesta kiinni. Haltia tuijottikin puoliveristä nyt kysyvästi, Lorythaksen nyt mainiten, että tämä oli toden totta tainnut rakentaa heidän välilleen sellaisen siteen. Täten valiten täysin vahingossa Dariuksen valiten ratsastajakseen.

Jälleen seurasi hiljaisuus. Haltian vain tuijottaen puoliveristä siinä hiljaisuudessa, jonka aikana ulkoa saattoi kuulla tuulenkin tuivertavan rinteillä.
"Siis... sinä..."

"Ei! E-eikä, en minä lohikäärmeratsastajaksi voi ryhtyä!", Eliitti henkäisi, "Oletko nähnyt minun lentäessä?! Pyhä äitimaa ei minusta siihen ole!".
"E-en tiedä mitä oletit minun sanovan?", Darius jatkoi hätäisesti, tajutessaan että reaktionsa saattoi olla hieman liian negatiivinen sävyltään. Ei hän ollut vihainen tai käärmeissään tästä tiedosta, vain yllättynyt... eikä tiennyt todellakaan mitä siihen sanoa tai tehdä!
"En siis... Ei se kai haittaa?", Darius jatkoi, "En... Pistä pahakseni siitä, joskin tämä tuli vähän... puuntakaa nyt".
"En vain... En tiedä, mitä nyt?", hän oli taas pihalla, olisiko hänen pitänyt nyt vain ryhtyä Seyrin ratsastajaksi? Miksi? Ei kai, ei tuo varmaan mitään muuttanut, muuta kuin sitä, että Darius oli nyt tietoinen asiasta Lorythasin lisäksi. Totta kai se oli omalla tavallaan jännittävä ja jopa mielenkiintoinen idea, olla nyt jonkun suurpedon henkilökohtaisesti valitsema ratsastaja - lohikäärmeet kun eivät Dariuksen ymmärtääkseen ihan ketä tahansa selkäänsä päästäneet. Mutta ei Darius ollut koskaan ajatellut Lorythasia lohikäärmeenä, ratsuna, vaan ystävänä, puoliverisenä kyläpäällikkönä.



// GIEF. Hirvee kyttäjuttu, kutsun poliisit. JA EIKÖHÄN SE OO OLLU JO AIKA SELVÄ JO PITKÄN AIKAA, ET ME OLLAAN HIRVEITÄ HANURIHIRMUJA :D:D:D:D //

[Crimson]

Dariuksen reaktio oli sinällään huvittava, sarvipäisen uskaltaen jopa naurahtaa muutaman kerran hermostuneena Winderin hiljaisuudestaan parahtaen, ettei hän lohikäärmeratsastajaksi voinut ryhtyä. Kai Seyr oli odottanut tästä kai tulevan paljon vaikeampaa, mutta sen sijaan että kenraali olisi puolipetoa näpäyttänyt tästä hyvästä vaikka keihäällä silmille, tuntui tuo lähinnä vain ihmettelevän tapausta omasta puolestaan. Onneksi…
Kai se oli onni?

Hetken puoliverinen vain silmäili Winderin kasvoja. Miettien kuinka tästä eteenpäin voisi sanansa pukea…
”Ei sinun tarvitse miksikään suurlohikäärmeratsastajaksi ryhtyä”, sarvikruunuinen pudisti päätään, palauttaen rauhallisenrennon hymyn jälleen kasvoilleen, ”Tai lohikäärmeiden kaitsijaksi tai muuksikaan – vaikka voithan… aina antaa sille mahdollisuuden. En minä siitä pahastuisi, vaikka satulaa joutuisin selässäni kantamaan, jos haluaisitkin harjoitella lentämistä enemmän”. Kyllä Lorythas oli valmis Dariuksen kanssa harjoittelemaan sitä lentämistä enemmänkin, sikäli mikäli kenraali oli oikeasti kiinnostunut yrittämään. Opastamaan Haukansilmää kädestä pitäen vaikka aluksi vain Lokenen kanssa, yhdessä kyläpäällikön ratsulla lentäen, ennen kuin yksin pitäisi liskopedon selkään istua ja ohjat itselleen ottaa. Olihan se iso asia jokaiselle – vaikka tässä tapauksessa Seyrin ja Winderin side ratsuna ja ratsuna oli kirjaimellisesti täysin erilainen, kuin tyypillinen liskon ja ratsastajan välille rakennettu pelkkä pitkäjänteinen kunnioitus, arvostus ja ystävyys.
Mutta se kaikki oli kiinni lähinnä Winderistä itsestään. Lorythas oli siihen kaikkeen mieleltään ja ruumiiltaan jo valmis päädyttyään tutkimaan tätä asiaa enemmän ja löydettyä vastauksensa siihen, miksi Darius tuntui merkitsevän hänelle aina vain enemmän päivä päivältä. Miksi erossa oleminen oli niin vaikeaa ja tuntui joka kerralla entistä pidemmältä ikuisuudelta. Ja miksei veripuolella ollut ollut silloin kun mielensä petoverestä kuohahti mahdollisuutta vain laskea Winderiä pois päiviltä…
Kaikki se johtui siitä verisiteestä, jollaista Lorythas ei olisi puoliverisenä uskonut olevansa ikimaailmassa edes kykenevä luomaan kehenkään siten, että itse edusti sitä ratsua. Mutta näemmä sekin oli ollut yksi harhaluulo monen muun joukossa, jotka tässä vaiheessa osoittautuivat vääräksi.

”Halusin vain… että tiedät… ei sen tarvitse muuttaa välillämme mitään kuitenkaan, ellet erikseen niin tahdo”, Lorythas huokaisi väristen, tuntien jonkinlaista helpotusta siitä, että oli saanut tämän kaiken tuotua näinkin helposti esille. Ilman ylimääräisiä tekijöitä tai kuulijoita. Vaikka tämä hetki koko iltaa myöten olikin ollut hieman… erikoinen…
”Olet se järjenääni, jos menetän mieleni sille petoverelle… sen verisiteen takia lähelläsi on aina niin lämmin ja rauhallista olla. Luottamukseni sinuun on jo nyt niin äärimmäinen… ja välillä pelkään ajatella sitä, jos pettäisitkin sen luottamuksen…”, katse käännähti toisaalle Lorythaksen tuntiessa olonsa jälleen vaivautuneeksi, ”Tiedätkö…”.
”Joskus jopa kuulen äänesi jossain mielessäni, jos satut puhumaan minusta nimellä… niin on tapahtunut jo pidemmän tovin, viimeksi niin kävi eilen aamulla… pystyisit varmaan kirjaimellisesti kutsumaan minut luoksesi vaikka toiselta puolen koko mannerta, ja tietäisin täsmälleen missä olet…”.



//MMMM! Et nyt kutsu poliiseja, mä joudun muuten antaan niillekin vähän bannivasaraa. NO NIIN NO NIIN, NIIIIIIIIIIIN ::DD:D::D:DDD Eikä muuksi muututa. Tää on meillä verissä. Vähän niinku Darilla on ihan omanlaisensa hanurihirmut omassa mielessään ;;DDD;D;D;D//

[Aksutar]

Sentään Seyr ei käynyt vaatimaan eliitistä täyspäivästä ratsastajaa itselleen! Ei hänestä siihen olisi, eikä hän edes moiseen tehtävään voisi venyä. Eikä se tuntunut oikealta, Darius kun ei mielellään tosiaan mieltänyt Lorythasia suoranaisesti ratsuksi tai edes ratsuolennoksi. Ne muutamat kerrat mitä tuolla oli ratsastanut, olivat vain poikkeustapauksia Dariuksen mielestä. Mutta toisaalta, nyt kun Lorythas tämän siteen oli tuonut esiin ja vielä mainitsi, ettei siitä pahakseen pistäisi, alkoi sekin sinällään kiehtoa. Darius ei pitänyt lentämisestä eikä korkeista paikoista, mutta Lorythaksen kanssa se lentäminen tuntui kyllä... turvalliselta. Haltia luotti puoliveriseen ja uskoi, ettei nelisiipinen antaisi hänen missään tapauksessa pudota - kuten oli tänäänkin taas todistettu. Mutta mikäli Darius suostuisi Vaernin ratsastajaksi, ei se siltikään voisi olla täysipäiväistä. Korkeintaan enemmänkin harrastus, silloin kun eliitillä oli aikaa vierailla Briarissa...

Vaikka eliitti ei mitään ääneen sanonut, pystyi tuon kasvoilta lukemaan, että hän jopa harkitsi asiaa vakavasti, samalla kun Lorythas kertoi ettei tämän tarvinnut heidän välejään kuitenkaan muuttaa mitenkään. Hyvä, sillä Darius ei olisi halunnutkaan heidän välien muuttuvan tästä mihinkään - paitsi tietenkin parempaan suuntaan, jos sellainen oli edes mahdollista.
Mietteliäs katse kääntyi kuitenkin Lorythasiin, tuon kertoessa Haukansilmän olevan se järjen ääni hänelle, samalla paljastaen luottavansa lähes sokeasti eliittiin. Darius laski katseensa maahan hetkeksi. Ei hän uskonut moista luottamusta ansaitsevansa, vaikka itse yhtälailla luotti ehkä turhankin helposti hopeakäärmeeseen.
"En ikinä pettäisi luottamustasi omasta toimestani tai tahdostani", Darius aloitti vaisusti, sivuuttaen hetkeksi kun ne puheet siitä, kuinka puoliverinen hänen äänensä kuuli mielessään, "Olet antanut minulle, meille, jo niin paljon, että olen enemmänkin kuin kiitollisuudenvelassa sinulle. Olet minulle... Ystävä, lähempi kuin monet muut. En ikinä satuttaisi sinua, millään tavalla".

Eliitti hymähti, samalla pienen hymyn nousten hänen kasvoilleen ja katseen kääntyen takaisin puoliveriseen.
"Vai kuulet minut, jos sinusta puhun?", hymy kävi muuttumaan vinoksi virnistykseksi, "Ettet vain olisi hulluksi tulossa muuten vain ja kuulisi omiasi?", eliitti vitsaili, pitäen kyllä moista nimenkutsumistaitoa mielenkiintoisena kyllä.
"Meidän täytynee kokeilla joskus, pitääkö tuo teoriasi paikkansa..".

"... Miten olet varma, että siteen solmit jo ensimmäisellä kerralla täällä?", Se virne ei lähtenyt kasvoilta, eliitin kohottaen myös kulmiaan pienesti samalla huvittuneesti, "Muistaakseni oli myös toinen kerta, kun vertani nuolit iholtani kaikella hartaudella".



// :DDD Pääset uutisiin, kuin hullu lande hakkas poliiseja pampulla tampereella. NIIINNNONONNIINN. Ei muututa ei. Forever rectum. JA NONIN NYT SIT TAAS :DDDDDDDD SYYTÄN IRIADORIA KAIKESTA, SE ON TÄN HANURIHALOON ALKU JA JUURI //

[Crimson]

Oli lohdullista kuulla, ettei Winderillä ollut aikeita Seyriä pettää. Ei omasta tahdostaan. Siitä Lorythas osasi olla kiitollinen, vaikka välillä se sokeanpuoleinen luottamus eliittikenraaliin vain tuntui niin äärimmäisen oudolta ja pelottavalta. Mutta siinä missä Vaern tulisi sitä omaa puoltaan tässä kaikessa miettimään joka tapauksessa, saattoi hän silti yhtyä niihin Winderin sanoihin, joita kenraali hänelle kävi kertomaan. Niin sattumalta kuin tämä kaikki olikin alkanut ja mihin se kaikki oli edennyt – tämän kykeni kokemaan vain kerran elämässään. Ja jos maailmassa joku oli, jonka kanssa Seyr oli tämän kaiken valmis vielä näkemään, oli se joku takuulla Darius, eikä kukaan muu.
Sarvipäisen kulma kuitenkin kohosi, Seyrin katsoessa kysyvästi Haukansilmän kasvoille miehen mainitessa ääneen siitä nimensä kuulemisesta. Saaden virneen tarttumaan myös Lorythaksen huulille, kun hulluksi tulemisesta oli puhetta.
”Kaipa minussa sitäkin vikaa alkaa olemaan”, Puolikäärme ehätti välistä tuhahtaa, kunnes sen virneen tilanne kasvoilleen teki tilaa selvä hämmästelevä kiusaantuneisuus, hymyn kuitenkin säilyen yhä Seyrin kasvoilla siitä huolimatta.

Kiusaantuneena oma kulma alkoi nykiä, Haukansilmän puhuessa huvittuneena siitä verisiteen tekemisestä, muistellen niitä kertoja nyt ääneen, kun puoliverinen oli Dariusta käynyt paremmin maistelemaan. Tarkalleen ottaen nimenomaan sitä verta. Kyllä Lorythas muisti sen toisenkin kerran varsin hyvin. Äärimmäisen hyvin. Mikä ei kyllä tehnyt siitä kiusaantuneisuudesta yhtään helpompaa, vaikean punan käydessä kohoamaan sarvikruunuisen kasvoille, siinä missä turkoosina hohtava tuli kävi vahvempana siitä oudosta tunteesta hehkumaan rinnasta. Että tuon pitikin ottaa asia puheeksi juuri nyt – mutta mitäs muutakaan sitä olisi varsinaisesti pitänyt kaiken tämän jälkeen odottaa…

Lorythas tarrasi kevyesti kiinni Dariuksen leukapielistä, kumartuen itse lähemmäs haltian kasvoja, lähestulkoon kiinni niihin, eikä päästänyt Winderiä otteestaan mihinkään perääntymään. Niin lähelle, että Winder saattoi paremmin tuntea vielä kyynelten selvästi tahrimilla kasvoillaan sen lämpimän ilman, jota Lorythas huultensa välistä ja sieraimistaa puhalsi. Se turkoosi katse oli suorastaan naulittu toisen silmiin kiinni, eivätkä hopeaverisen silmät siitä minnekään käyneet liikkumaan hetkeen.
”Haluatko että maistan vielä kolmannenkin kerran? Ihan varmuuden vuoksi?”, kyläpäällikkö virnisti vuorostaan, viimein katseellaan jotain kuin etsien Dariuksen kasvoilta, ”Teet tuon ihan tahallasi vai mitä, Aiedail”.



//No äläpä. Käsken Joonaksen leikkaa sen artikkelin sit lehestä ja kehystetään siitä taulu meidän olkkarin seinälle. NIIHIHIHIHIIIIIIN. Forever rectum ei herranjumala :DDDD ET NYT SYYTTELE IRIADORIA MISTÄÄN SENKIN NILKKI. Hanurihaloo. Mitäs olit tehny tommonen herkkudarin. OMA VIKA//