Nothing is sacred, nothing is safe

[Aksutar]

Ja he juoksivat, minkä kintuistaan vain pääsivät. Tai no, Sethos olisi päässyt lujempaakin, mutta ei hän ajatellut jättää Sokeaa taakseen. Demoni keskittyi vain etenemiseen, pyrkien pitämään heidän reittinsä suhteellisen mutkittelevana ja katsomaan, että heidän ja ihmisten välissä olisi aina pusikko tai puita – juurikin niiden jousiampujien takia. Onneksi heidän tähtäystaitonsa liikkuviin kohteisiin olivat suhteellisen heikot tässä ympäristössä. Mutta tilanne tulisi varmasti muuttumaan, kun he pääsisivät joelle…
Eikä siinä kauaa tarvinnutkaan juosta, kun metsä harveni ja he saapuivat joen rantaan. Viimepäiväiset sateet olivat kuitenkin tehneet tästäkin joenosasta turvattoman ylittää. Sethos katseli ympärille hetken, yhä rauhallisena, vaikka hengittikin normaalia tiheämmin ja syvempään. Lähintä siltaa ei näkynyt lähimaillakaan, joten vaihtoehdoiksi jäi joko yrittää uida joen yli tai koittaa hypellä kivien ja tukkien avulla toiselle puolelle. Uiminen tuskin oli vaihtoehto, sillä virtaus vaikutti turhankin voimakkaalta.
Sen enempää kaksikolle ei suotu miettimisaikaa, kun ensimmäiset takaa-ajajat jo saavuttivat heidät. Sethos käännähti ympäri, silmäillen arvioivasti ihmisiä, jotka olivat jo niin varmoja voitostaan. Mutta, ennen kuin Sethos ehätti tehdä päätöstä tosimuotonsa käyttämisestä, kävi Sokea hyökkäämään magiansa avulla. Ja jos totta puhuttiin, se yllätti painajaispaimenen täysin, demonin ottaen pari hätkähtävää askelta kauemmas Sokeasta, joka vesimagiaansa alkoi heilutella. Hienoa, neito ei ollutkaan täysin pulassa – vaikka selvästikin kokematon taistelussa.

Mutta maagin taidot olivat laihalohtu, kun loput rosvojoukosta saapuivat paikalle ja kävivät lähestymään. Sethos tyytyi aluksi käyttämään vain nyrkkejään tai maahan pudonneita aseita, ensimmäisten uhittelijoiden saavuttaessa heidät lähituntumalle. Demoni otti muutaman askeleen vastaan, etteivät nuo heti ensitöikseen päässeet liian lähelle sokeaa. Joskaan ei hänestä ollut pidättelemään kaikkia ohi pyrkiviä, tilanteen käyden kovinkin nopeasti rumaksi ja hallitsemattomaksi. Vasta, kun oli jäämässä alakynteen, päätti Sethos ettei demonimuodon piilottelut ollut henkensä arvoinen. Joten ykskaks yllättäen tummatukkainen humanoidi lähes räjähti uuteen muotoon, demonin luiden paukkuen ja raksuen kehon hakiessa uuden, suuremman muodon. Se tietenkin pelästytti osan rosvoista paskahalvauksen partaalle, mutta Sethos ei antanut noille hetkenkään mahdollisuutta keräillä itseään, valtavan pedon alkaessa viskellä ja raadella ihmisiä ympäriltään suuntaan jos toiseenkin. Kovin nopeasti päähuomio oli hänessä, kun rantakivikot peittyivät vereen ja ruumiita tipahteli maahan päättöminä. Kaiken sen keskellä Sethos ehätti kuulla sen kivunparahduksen joelta, nähden kuinka Sokea tasapainonsa menetti ja oli vähällä huuhtoutua virran mukaan. Ja asiaa ei auttanut, että yksi rosvoista oli päässyt Sokean kintereille.

Valtava demoni käännähti ympäri, nyt täysin sivuuttaen ne miekansivallukset ja puukoniskun mitä muut rosvojoukosta häntä kohti iskivät, valkeanahkaisen välittämättä omista haavoistaan. Sen sijaan hitaasti liikkeelle lähtevä demoin lähti loikkimaan joen suuntaan, ehättäen rannan tuntumaan, kun maaginen aalto kävi pyyhkäisemään kaksikon matkaansa. Hitto. Mutta nyt Sokea oli vedessä, tuskin kuulolla, joten Sethos kääntyi vielä kerran ympäri, kohden peräänsä juosseita vihollisia ja avasi kitansa, päästäen ilmoille korvia riipivän kiljuvan huudon, joka pakotti jokaisen peittämään korvansa tuskasta. Ja jos joku oli niin tyhmä, ettei korviaan peittänyt, sai tuo loppu elämänsä viettää kuurona.
Se kiljaisu riitti pitämään ihmiset sijoillaan ja perääntymään, Sethosin lähtien juoksemaan joen vartta alavirtaan. Oli lähes mahdotonta nähdä Sokeaa kaiken sen veden keskeltä – puhumattakaan siitä, että demoni ei nähnyt muutenkaan kunnolla päiväsaikaan tässä muodossaan – mutta hän tunsi naisen pulssin. Hän kuuli sen hätääntyneen, nopean rytmin. Sokea oli elossa, mutta piti silti toimia nopeasti. Kaiken sen muun kivun keskellä Sethos ei ollut edes huomannut sinetin avanneen vertavuotavan haavan käsivarteensa, mutta eipä se ollut tavatonta korkean kipukynnyksen omaavalle hirviölle.

Sitten Sokea pysähtyi. Vedessä, tuo pysyi paikoillaan. Sethos tunsi saavuttavansa hänet. Siristäen silmiään, saattoi demoni viimein hahmottaa sokean lähempänä vastarantaa, mutta silti liian keskellä jokea pelastautuakseen itse. Demoni sähähti kuin kiukkuinen tiikeri, käyden sitten juoksemaan hetkellisesti kauemmas joesta, ottaakseen vauhtia. Ja sen vauhdin saattelemana painajaispaimen juoksi kohti jokea, loikaten sen syleilyyn. Virran voimakkuuden yllättäen hänetkin, mutta joki ei vaikuttanut kovin syvältä tässä kohtaa. Hän olisi varmaan yltänyt pintaan hengittelemään jos olisi seissyt takajaloillaan – tosin sellainen ei onnistunut näin kovassa virtauksessa.
Sethos vajosikin pohjaan, pedon käyden nyt kynsimään itsensä eteenpäin pohjan kivikkoa pitkin. Veden ala oli helpompi nähdä, oli hämärämpää. Virtaus kuitenkin repi hänen siipiään epämukavasti, jokaisen seitinpätkän hajoten… Onneksi hän oli ruokaillut viimeyönä, siipien kuntoutumisessa menisi pidempi tovi. Hän kuitenkin saavutti Sokean, käyden nyt häntänsä vahvalla, valtavalla kouralla napaten kiinni naisen kehon ympäriltä.
”Minä”, Sethos ilmoitti telepaattisesti naiselle, sikäli mikäli tuo pystyi äänen tunnistamaan. Ihan vain, ettei Sokea luulisi jonkin hirviön syvyyksistä käyneen kimppuunsa.
Sen myötä Sethos sukelsi jälleen, mutta tällä kertaa piti häntänsä ylhäällä, varmistaen, että Sokea pysyi pinnan yllä ja sai henkeä. Demoni itse jatkoi etenemistä pohjaa pitkin, kynsien tiensä aina vastarannalle asti.

Rannalle hän nousi varoen, nyt jo uupuneena. Vaikkei kipua tuntenutkaan, alkoi hänen kehonsa rajat tulla kuitenkin vastaan. Demoni hengitti raskaasti, sen suusta kummuten rohiseva, muriseva ääni jokaisella uloshengityksellä, rintakehän kumistaen ääntä matalammaksi. Sokean Sethos nosti ensitöikseen korkean rantatörmän päälle, varmistaen, että nainen myös pysyi siellä, ennen kuin itse vaivalloisesti loikkasi ylös ja kiipesi törmän päälle nurmelle. Hetken henkeään vetäen, huomaten ettei naisella ollut sidettään silmillä… joten tuo ei varmaan nähnyt häntä? Se olisi hyvä. Sethos veti henkeä vielä muutaman kerran syvempään, ennen kuin ulkomuotonsa muutti jälleen humanoidiksi. Luiden jälkeen paukkuen ja rutisten uuteen muotoon, miehen jopa parahtaen tukahdutetusti pari kertaa kivuliaasta prosessista. Mutta he olivat elossa. Märkiä, haavoittuneita, mutta elossa. Koska Sethosilla oli vaatteensa yhä yllään illuusioissa, ei hän nähnyt omia haavojaan, eikä juuri nyt jaksanutkaan alkaa niitä tunnustelemaan. Sen sijaan hänen huomionsa kääntyi Sokean puoleen, miehen nousten vaivalloisesti jaloilleen ja kävellen tuon puoleen.
”Oletko kunnossa?”, Sethos kysyi, miehen monotonisen äänen omaten kerrankin jotain sävyä, ja se sävy oli jokseenkin huolestunut, kenties jopa pelästynyt.


// Et niin tietenkään. Ikinä. //

[Agna]

Loryen

Loryen piti oksasta kiinni hammasta purren. Yhtä lailla hän piti kiinni siitä häviävän pienestä toivosta, että hän selviäisi. Hän ei vain tiennyt, miten. Nainen tunsi vaatteidensa ja laukkunsa kiskovan häntä alavirtaan, muttei ei voinut ajatella muuta, kuin päänsä pitämistä pinnalla. Haltia tunsi kätensä olevan liukas märkää oksaa vasten - veri liukasti sitä entisestään. Kohinan keskellä Loryen ei kuullut lähestyvää olentoa, mutta tunsi sitten ympärilleen kiertyvän jonkin. Ohikiitävän hetken ajan Loryen ajatteli, että se olisi tässä, mutta tuttu ääni sai hänen mielensä kirkastumaan. Sateenpieksemä oli löytänyt hänet. Loryen tunnisti miehen penseän äänen ja irrotti lopen uupuneena välittömästi otteensa oksasta. Hän retkahti hetkeksi veden alle, mutta nousi sitten nopeasti pinnalle sen jonkin avustamana. Oksasta pidellyt käsi oli aivan kankea ja tunnoton, mutta haparoi silti pitämään kiinni vyötärön ympärille kiertyneestä kourasta. Helpotus tulvahti haltian mieleen niin raskauttavana, että pelkäsi menettävänsä tajuntansa. Pelko siteen menettämisestä piti hänet kuitenkin hereillä, ja hän puristi sitä rintaansa vasten samalla kun tunsi liikkuvansa vesimassan halki, oletettavasti kohti rantaa.

Pian Loryen nousi korkeammalle vedestä ja tunsi sitten tuttavallisen maan jalkojensa alla. Raaja, joka häntä oli kuljettanut, päästi irti. Loryen kierähti hetkeksi kyljelleen makaamaan ja yski vettä. Aikansa yskittyään hän kääntyi kontilleen ja oksensi - enimmäkseen vettä, mutta todennäköisesti myös aamupalansa. Haltia lysähti istumaan ja työnsi itsensä vaivalloisesti kauemmaksi oksennuksesta. Hän oli liian väsynyt hävetäkseen, ja muukin hienostelu tuntui nyt turhalta. Hän kuuli demonin rohisevan hengityksen vierellään. Puuskahduksia seurasi rutiseva ääni sekä muutama demonin hiljainen murahdus, ja hetken haltia pelkäsi sen tarkoittavan, että taistelu jatkui yhä ja ihmiset olivat saavuttamassa heitä. Sen sijaan tuli hiljaista. Koski humisi heidän vierellään ja sade ropisi metsän reunaan, mutta taistelun ääniä ei kuulunut. Olivatko he selvinneet? Kun demoni kysyi, oliko Loryen kunnossa, hän päästi muutaman tahattoman, tukahdutetun nyyhkäisyn adrenaliinin purkautuessa kehostaan ja käänsi kasvonsa äänen suuntaan. Hänellä ei ollut vielä voimia sitoa sidettä paikalleen, ja toisaalta hän pelkäsi, mitä näkisi, vaikka demoni kuulostikin nyt itseltään ja hänen askeleensa kuulostivat humanoidin askelilta. Loryen nyökkäsi hänelle ja pyyhkäisi auenneella kämmenellään kyynelen poskeltaan, vaikka se olisikin sekoittunut muuten märkien kasvojen sekaan. Nyt sen tilalle jäi verinen viiru.

"Loryen. Minun nimeni on Loryen", haltia sanoi sitten kun oli varma, ettei alkaisi itkemään suunsa avatessaan, vaikkakin hänen äänensä värisikin. Hänen kasvonsa hakivat demonin kasvojen suuntaa, mutta silmät eivät todennäköisesti osuisi demonin palaviin silmiin.
"Pelastit henkeni, enkä edes tiedä nimeäsi", hän niiskaisi sitten, kiitollisena ja helpottuneena, mutta myös pahoillaan ja häpeissään. Nainen vieläkään ymmärtänyt demonin motiivia, mutta mies oli silti palannut häntä hakemaan, vaikka tämän olisi ollut niin helppoa antaa naisen hukkua. Kenties demoni pelkäsi itsekin kärsivänsä jotain seurauksia sinetin kirouksesta, mikäli haltia olisi hukkunut. Loryen oli kuitenkin havaitsevinaan olennon äänessä hieman tunnetta ainaisen passiivisuuden sijaan, mutta saattoi kuvitella sen ollessaan itse hätääntynyt. Totta puhuakseen hän kuitenkin tunsi olonsa tällä hetkellä turvallisemmaksi demonin kanssa, kuin ilman demonia. Nainen uskoi voivansa luottaa siihen, ettei olento halunnut häntä hengiltä, vaikka tämä yhä vieras olikin. Hän ei ymmärtänyt kysyä, oliko toinen haavoittunut, sillä yritti vielä toipua säikähdyksestään.

Vaistomaisesti nainen kosketti kohtaa, johon nuoli oli osunut, ja katseli nyt jonnekin eteensä. Kohtaa särki ja poltteli, mutta se vaikutti olevan vain pintanaarmu. Loryen sähähti koskettaessaan auenneella kämmenellään viitan karheaa, litimärkää kangasta. Kipeä käsi jäi lepäämään hänen syliinsä. Nainen pelkäsi olleensa typerys huuhdottuaan itsensä virran matkaan, ja roikotti päätään lannistuneena kuin odottaen, että demoni alkaisi sättiä häntä ajan haaskaamisesta.

//Pois se minusta!

[Aksutar]

Nyökkäys. Se riitti kertomaan, että nainen oli kunnossa, ainakin pintapuolisesti. Mutta hän vuosi verta, joten täysin ilman naarmuja Sokeakaan ei ollut selvinnyt. Haavat ja ruhjeet ehtisi katsoa myöhemmin, nyt lieni parasta varmistaa, että he olivat hengissä ja sitten lähteä matkaan, etsiä suojaa, siltä varalta että rosvojoukko lähtisikin heitä jäljittämään. Tuskin, elleivät nuo halunneet palavasti kostaa kaatuneiden ystäviensä henkiä.
Loryen. Sethos kohotti märkiä kulmiaan pienesti, haltian nyt viimein kertoen nimensä. Kenties jonkinlaisena shokki reaktiona, mikä oli ymmärrettävää. Mutta moinen nimen kertominen ja haltian silmien näkeminen sai Sethosissa aikaan oudon reaktion. Hän ei ollut varma, mitä tunsi, mutta yksi tunnistettava piirre siinä sekamelskassa oli jonkinlainen katumus, kenties häpeä, siitä miten hän oli kohdellut haltiaa. Kuinka hän oli tuolle rumasti puhunut. Kun näki toisen näin haavoittuvaisena, näin avuttomana, se sai Sethosin jokseenkin jopa ahdistuneeksi. Ei hän tiennyt, miten näissä tilanteissa piti olla!

Henkeään tasaileva mies katsoi alas haltiaan, hetken pyöritellen ajatuksiaan ja yrittäen päättää, miten tilanteessa etenisi. Painajaispaimenen käyden lopulta kyykistymään Loryenin lähelle, tarkkaillen sokeaa, mutta varoi katsomasta tuota silmiin. Nyt kun hänen hiuksensa olivat litimärät ja sekaisin koskiseikkailun jäljiltä, olivat hänen kasvonsa ja silmänsä entistä paremmin esillä.
”Sethos”, Demoni lopulta lausui toisen nimistään, kenties jonkinlaisena sovittelevana ja rauhoittavana eleenä, ”Voit kutsua minua nimellä Sethos”, hän lisäsi.
”Sinettiarpesi taisi aueta jouduttuamme kauemmas toisistamme”, Sethos jatkoi, ”Lisäksi käsivarressasi on haava, nuolesta kaiketi… Mutta muuten olet kunnossa”, ei hän tiennyt, miksi selitti asiaa ääneen. Kenties itselleen, enemmän mitä naiselle.
”Hukkasitko silmäharsosi..?”, oli seuraava kysymys, demonin katseen laskeutuen naisen käsien puoleen.


// PYHPAH

[Agna]

Loryen

Loryen kuuli Sateenpieksemän hengityksen, kun tämä laskeutui lähemmäksi. Sethos. Haltia kohotti katseensa kohti ääntä, aivan kuin olisi yrittänyt nähdä miltä Sethos-niminen demoni näyttäisi Sateenpieksemän sijaan. Hän nyökkäsi hyväksyvästi, muttei uskaltanut lausua nimeä ääneen, vaikka hänen olisi tehnyt mieli. Hienoinen hymynkareen olemus nousi naisen huulille siitä hyvästä, että he olivat nyt tehneet sinunkaupat, eikä niissä vaikuttanut olevan takana piikittelyä tai pahoja ajatuksia. He olivat esittäytyneet, siinä kaikki. Ajatus rauhoitti häntä hieman, ja hän veti nyt syvään henkeä tasatakseen säikähdystään.

Nimen saanut demoni kuulosti tutkiskelevan Loryenia. Se sai hänet yhtäkkiä jäykistelemään ja tuntemaan olonsa hyvin paljaaksi ja tietoiseksi sokeudestaan, mutta ainakaan demoni ei koskenut häneen. Tämän seuraavan kysymyksen myötä haltia pudisteli nopeasti päätään vastaukseksi ja avasi nyrkkinsä, johon oli puristanut siteen. Hän kosketti sidettä auenneen kätensä sormilla kuin varmistaakseen, että side tosiaan oli hänen kädessään. Sitten hän viimein puristi kankaan kuivaksi ja sitoi sen silmilleen. Se oli veren tahrima ja verta oli nyt myös hieman hänen litimärissä hiuksissaan, mutta esteettisyys oli tällä hetkellä viimeisenä naisen mielessä. Oikean olkapään raapaisua pakotti, kun nainen nosti kätensä ylös, mutta hän puri hampaansa yhteen ja sihahti vain niiden läpi. Kun side oli paikallaan, haltia totutteli hetken ympäristöönsä ja häkeltyi siitä, että demoni oli totisesti aivan hänen vierellään. Loryen vilkaisi miehen kasvoja vain nopeasti, mutta kunnollinen katsekontakti tuntui aivan liian intiimiltä ajatukselta - ja demoni oli edelleen hänen mielestään hieman pelottava.
"Kiitos, Sethos", Loryen sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ääni vähän varmempana, kuin aikaisemmin. Loryen vilkaisi sinetin aiheuttamaa haavaa. Se oli ikävän näköinen, ja yhtä ikävän tuntuinen. Loryen otti vyöltään veitsen, leikkasi helmastaan palan harmaata kangasta ja sitoi sen kämmenensä ympärille. Hän joutuisi todennäköisesti hävittämään päällään olevat vaatteet myöhemmin joka tapauksessa, sillä ne olisivat kaupunkielämään säädyttömän likaiset.

Nainen tapaili käsillään laukkuaan jo valmiiksi peläten, mitä kaikkea virta oli vienyt sen sisältä. Sisältö oli läpimärkää, ja Loryen kävi sitä läpi päätään puistellen. Haltialeivät olivat huuhtoutuneet menemään, mutta olisivat eittämättä olleet syömäkelvottomia. Pussi, jossa oli kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä, oli sentään vielä laukun sisällä. Piikivet olivat tiessään, joten nuotioiden sytyttämisen saisi unohtaa. Vesileili oli - ironista kyllä - tallella. Kartta oli tallella, mutta koska se oli paperinen, muste oli levinnyt tunnistamattomaksi. Rahat olivat onneksi hänen vyötäröllään vyössä, sillä muuten nekin olisivat lähteneet virran mukaan.
"Kartta on lukukelvoton", Loryen sanoi sitten demonille, vaikka tämä varmasti näki sen itsekin. "Vaikein on kuitenkin takana. Löydämme Bason, jos seuraamme jokea pohjoiseen." Loryen kampesi itsensä jaloilleen, ja vaikka hän olikin kylmissään ja väsynyt, eivät hänen jalkansa olleet haavoittuneet. Hän voisi siis kävellä. Ja olihan demonikin todennut, että hän oli kunnossa.
"Olemme kauempana kohteestamme kuin aiemmin, joten on pysyttävä liikkeessä", nainen sanoi ja yritti parhaansa mukaan kuulostaa reippaalta, mutta väsymys kuului hänen äänestään ja näkyi tavasta, jolla hän kannatteli itseään. Vasta nyt, hieman etäisyyttä otettuaan, hän uskalsi katsoa demonia paremmin.

Sethos oli verhoutunut tummaan viittaan ja muutenkin tummiin vaatteisiin, joten nainen ei osannut sanoa, oliko tämä haavoittunut. Hän ei tiennyt, mitä joen rannalla oli tapahtunut, tai miten Sethos oli selvinnyt saati sitten poiminut hänet joesta, mutta hän ei ollut valmis kysymään asiasta vielä hyvään toviin. Toistaiseksi haltian olisi helpointa edetä, kuin asiat olisivat olleet ennallaan, joskaan hänen ei ehkä tarvitsisi enää pelätä henkensä puolesta demonin vierellä.
"Entä oletko... Oletko sinä kunnossa?" Loryen kysyi sitten hieman takellellen, aivan kuin kysymys ei oikein olisi sopinut hänen suuhunsa, saati sitten tilanteeseen. Demonikin näytti kuitenkin hieman uupuneelta ja oli aiemmin kuulostanut hengästyneeltä tai peräti loukkaantuneelta, joten olisi kohteliasta varmistaa, pystyisikö tämä jatkamaan. Ja jos ei, Loryen ei tiennyt, miten he etenisivät. Hän ei ikimaailmassa jaksaisi kantaa miestä.

//Tilataan yksi Sethos kaikissa väreissä. Ei tarvitse paketoida, tulee suoraa käyttöön.

[Aksutar]

Sideharso oli tallella. Hienoa, haltia ei ollut erikoista näkökykyään menettänyt. Tosin siinä vaiheessa kun sokea pisti harson jälleen silmilleen, käänsi demoni katseensa pois naisen kasvoilta, katsellen nyt alakanttiin heidän väliinsä. Loryen kiitti häntä. Ele, johon Sethos ei osannut muuta kun hymähtää matalasti, yllättävän lempeästi. Katseensa kohdistuen sitten naisen reppuun, kun tuo lähti tavaroitaan tarkistamaan. Sethosin osaamatta sanoa, kuinka paljon oli menetetty, sillä ei hän tiennyt mitä nainen alun alkaen mukanaan kantoi.
Mutta kartta oli mennyttä, sen Sethoskin saattoi todeta. Harmi, joskin Basoon olisi helpohko löytää, jos he vain seuraisivat jokea pohjoiseen. Demoni nyökkäsi siihen, ennen kuin haltian esimerkkiä seuraten nousi ylös kyykystään. Loryen huomautteli, kuinka heidän pitäisi pysyä liikkeessä, nyt kun olivat kauemmas kohteesta ajautuneet. Matkaa lieni vielä pitkälti ja ottaen huomioon kuinka uupuneelta Loryen vaikutti, saattaisivat he joutua pysähtymään vielä yhdeksi yöksi ennen kuin olisivat perillä… Elleivät sitten keksisi nopeampaa tapaa matkata.

Sethos oli pysähtynyt miettimään tilannetta hetkeksi, ennen kuin havahtui haltian kysellessä hänen kuntoaan.
”Ei mitään, mistä en selviäisi”, Sethos hymähti, ”Siipieni vahingot lienevät pahimmat… elleivät ne parane ajallaan, näännyn nälkään”, painajaispaimen lisäsi, aivan kuin moinen nälkäkuolema ei olisi häntä huolettanut. Kyllä hän alkoi pikkuhiljaa tuntemaan vertavuotavia haavoja kehossaan, mutta nopean paranemiskyvyn omaava demoni ei jaksanut niistä vielä välittää. Sitten, jos kroppa meinaisi romahtaa verenvuodon takia niin piti huolestua. Yksikään haava ei tuntunut myöskään tarpeeksi syvältä, että olisi ollut vaaraksi. Kyllä hän pärjäisi.
”Mutta mikäli olet valmis ja kykenevä, lähtekäämme matkaan”, Sethos ehdotti, mutta jatkoi pian, ”Mutta jos jalkasi eivät kanna, voin kantaa sinut… Toisessa muodossani”.


// slödkjf, No ehkä mä yhden Sethosin pistän tulemaan, jos lupaat pitää siitä hyvää huolta //

[Agna]

Loryen

Loryen tunsi jalkojensa tutinan, mutta yritti sysätä sen mielestään. Jos hän pysähtyisi ajattelemaan sitä, mitä joella oli juuri tapahtunut, hän varmaankin menettäisi itsehillintänsä rippeet ja joutuisi antautumaan tunteidensa valtaan, mikä ei ollut hänen tapaistaan. Siispä hän yritti ajatella ainoastaan Basoa, kirousta ja sen murtamista. Sethos vastasi hänen kysymykseensä ja kertoi sitten siivistään ja kuinka ne vaikuttivat hänen kylläisyyteensä. Haltia ei ymmärtänyt alkuunkaan ja oli kenties liian pois tolaltaan täysin prosessoidakseen vastausta, mutta jäi silti kurtistelemaan kulmiaan maininnalle siivistä. Vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan demonia, ihan kuin olisi aiemmin jättänyt huomioimatta hänen siipensä, mutta niitä ei ollut. Ilmeisesti demoni muuttui jonkinlaiseksi siivekkääksi olennoksi luopuessaan tästä - mikä tämä nyt olikin - illuusiostaan? Loryen ei ollut varma, tulisiko ikinä ymmärtämään, miten joillain olennoilla saattoi olla kaksi muotoa, jotka tuntuivat molemmat yhtä lailla lihalta ja todelta.

Kun Sethos totesi, että oli valmis jatkamaan, Loryen nyökkäsi hyväksyvästi ja aloitti hammastaan purren matkan kohti joen yläjuoksua, mutta pysähtyi sitten muutaman askeleen jälkeen, kun demoni jatkoi puhumistaan. Tosiaan. Loryen ei jaksaisi kantaa demonia, mutta kävi ilmi, että tämä oli niin hyvässä kunnossa, että voisi kantaa hänet. Nainen risti kätensä syliinsä hieman pelokkaan oloisena, ja siveli ehjällä kädellään sidotun kätensä kämmenselkää, kuin pohdiskellen, miten voisi kieltäytyä tarjouksesta. Olisi naurettavaa kieltäytyä, sillä he voisivat ehkä päästä nopeammin perille, jos Sethos kantaisi Loryenin - mikä hänen toinen muotonsa sitten olikin - mutta ajatus demoniin koskemisesta tuntui kauhistuttavalta. Saati sitten, että demoni koskisi häneen. Jo pelkkä demonin auran läsnäolo sai aikaan kylmiä väreitä naisessa, ellei laskettu sitä helpotuksen hetkeä, kun tämä oli poiminut haltian joesta. Ja demoni toden totta oli onkinut hänet joesta, kysynyt oliko hän kunnossa, ja tarjoutui nyt kantamaan hänet lähemmäksi Basoa. Miksi Loryen ei voisi hyväksyä tarjousta? Silti sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

Hitaasti nainen kääntyi ympäri ja vilkaisi mustahiuksista, riutunutta miestä. Hän ei olisi millään halunnut vaikuttaa heikolta, ei itselleen eikä demonille, mutta tärkeintä olisi saada kirous purettua ja päästä tästä piinaavasta asetelmasta eroon. Hiljaisuus tuntui kestävän iäisyyden, ja Loryenin oli vain avattava suunsa, jotta jotain vyöryisi sieltä ulos.
"Hyvä on", hän sanoi sitten, ja sanat nostivat kylmän hien hänen otsalleen. Hän palasi muutaman askeleen lähemmäksi Sethosia. Hänen olisi tehnyt mieli varoittaa demonia tekemästä hänelle pahaa tai kajoamasta häneen, mutta ajatus tuntui naurettavalta, joten sanat jäivät sanomatta. Huoli kalvoi hänen mieltään silti.
"Jos jaksat. Se olisi ystävällistä", Loryen vastasi ominaiseen, kohteliaaseen tapaansa, mutta katseli jonnekin maastoon miehen ohitse, kuin nöyryytettynä omasta heikosta tilastaan johtuen. Hän tunsi käsiensä vapisevan, joten puristi niitä parhaansa mukaan yhteen. Hänen olisi tehnyt mieli olla näkemättä demonin toista muotoa, mutta olisi liian vaarallista olla katsomatta. Joskin tietämättömyys olisi tuntunut tässä järkyttyneessä tilassa turvallisemmalta vaihtoehdolta.

//Lupaan! Kastelen joka päivä. Tarjoilen kaikki painajaiset sille lannoitteeksi.

[Aksutar]

Sethos pysyi paikoillaan, odottaen vastausta ehdotukseensa. Samalla toki pohtien, miksi hän oli edes sitä ehdottanut? Hän ei tykännyt liikkua tosimuodossaan. Hän ei halunnut muiden näkevän sitä. Eikä hän varsinaisesti halunnut, että hänellä ratsastettiin kuin pahaisella ponilla! Mutta… Loryen näytti niin surkealta. Ja jahka se kaikki adrenaliini laskisi ja tilanne kunnolla iskostuisi haltian päähän, olisi tuo varmasti polvillaan uupumuksesta. Vähintäänkin. Kaiketi painajaispaimen sitten sääli toista sen verran, ettei halunnut haltian kuluttavan itseään ihan loppuun.

Myöntävä vastaus. Sethos laski taivaalle vilkuilevan katseensa takaisin Loryenin puoleen, tuon suostuessa ottamaan vastaan sen tarjouksen. Demoni nyökkäsi, astahtaen sitten kauemmas haltiasta.
”Tosimuotoni ei ole kaunista katseltavaa”, Sethos kuitenkin tokaisi varoituksen, ”Joten jos järkytyt helposti, ehkä olisi hyvä sittenkin ottaa harsosi pois silmiltä”, demoni lisäsi pienesti hymähtäen.
Lopulta käyden kumartumaan pienesti, muuttaen muotonsa jälleen. Luiden paukkuen ja rutisten, niiden hakien uuden muotonsa rumasti rikkoutuen ja muokkautuen. Vaatteet demonin yltä häviten illuusion myötä, sen rujon, valtavan pedon ottaen muotonsa haltian silmien edessä – tai sitten ei, mikäli Loryen oli näkökykynsä poistanut kuten kehotettu.
Tässä muodossa demonin haavat ja ruhjeet myös näkyivät kunnolla. Siellä täällä kalpeanvalkeassa nahassa oli viilto- ja pistohaavoja, osa hieman syvempiä ja yhä vuotavia, mutta ei mitään hälyttävän suurta. Osa tulisi kaipaamaan tarkistusta, mutta sille olisi aikaa myöhemmin. Suurin vahinko oli siivissä, kuten Sethos oli arvellut. Siipien seitit olivat lähes täysin repeytyneet, siellä täällä ollen vielä pieniä paloja seitistä jäljellä kera oranssinsävyisten helmimuodostelmien. Siivet olivat myös arkana, jokseenkin mustelmilla, tuntuen jopa että toisen siiven muutama nikama oli sijoiltaan. No, ne ehtisi katsoa sitten myöhemmin.

Karunrujo demoni tarkkaili hetken kehoaan, sen hengityksen rohisten, kummuten syvältä rintakehästä, kuulostaen jokaisella uloshengityksellä sähisevältä murinalta. Sethosin lopulta askeltaen Loryenin rinnalle, pitäen välimatkan kuitenkin kunnioittavana, sikäli mikäli haltia olikin muuttanut mielensä tästä operaatiosta.
”Tule”, Sethos tokaisi, äänensä nyt huomattavasti matalampi, petomainen, mitä humanoidimuodossaan. Demoni kävi asettumaan makuulleen nummelle, jotta Loryenin olisi helpompi nousta hänen selkäänsä. Painajaispaimenen ollen valmis auttamaan tuon selkäänsä kera raajamaisen häntänsä, joka oli taipunut ylös kuin skorpionin pistin.


// Hyvä. Sitä saa ruokkia vaan keskiyön jälkeen. Äläkä pidä sitä auringonvalossa, palaa muuten ja alkaa kesimään //

[Agna]

Loryen

Haltia tunsi tykytyksen rinnassaan odotellessaan demonin vastausta. Mies ehdotti, että nainen voisi riisua siteensä, jottei hänen tarvitsisi katsella demonin ilmeisen rumaa tosimuotoa. Loryen vilkaisi häntä tuimasti ja nosti hieman leukaansa tilastaan huolimatta. Loryen ei totisesti halunnut olla mikään herkistelijä. Sinä päivänä kun hänet oli kirottu, oli maagi kehoittanut häntä olemaan onnellinen siitä, ettei hän näkisi enää, sillä myöskään hänen veljensä kohtalo ei niin ikään ollut kaunista katseltavaa. Nainen sysäsi nopeasti muiston sivuun, sillä se oli liian kivulias vielä vuosisadan jälkeenkin. Toisekseen siteen pitäminen silmillä olisi järkevää, sillä Loryen ei missään nimessä halunnut jäädä puolustuskyvyttömäksi, mikäli jotain tapahtuisi. Hän ei vastannut demonin varoitukseen, vaan päätti katsella, mitä tuleman piti.

Demoni asettui kumaraan, ja laihan miehen jo tutuksi tullut muoto alkoi muuttua hirvittävää ääntä pitäen epämuodostuneeksi. Paukahtelu sai Loryenin hätkähtämään ja väkivaltaisen ja tuskallisen näköinen muodonmuutos aiheutti hänessä pahoinvointia. Hetken hän pelkäsi oksentavansa uudelleen, mutta sai hillittyä itsensä - mikä oli hyvä, sillä hänen mahassaan ei enää olisi juuri ollut sisältöä, josta hankkiutua eroon. Neliraajainen olento alkoi muodostua Loryenin silmien edessä, ja kun se viimein asettui muotoonsa valmiina, naisen oli pakko peittää suunsa kauhistuneena. Demoni näytti totisesti pelottavalta. Se oli kookas, kalpea ja ikävän näköinen. Mustat hiukset ja palavat silmät olivat tutut, mutta silti liian inhottavat katsoa. Nyt kun Sethos oli siinä hänen edessään todellisena itsenään ja se todellisuus näytti tältä, Loryen tunsi olonsa uudelleen turvattomammaksi. Hän kuitenkin huomasi, että demoni näytti haavoittuneelta: siellä täällä oli vuotavia haavoja, ja huomatessaan ne nainen kohahti. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa mitään, vaikka myös Sethos näytti tarkastelevan itseään. Demonilla oli tässä muodossaan siivet, kuten puhuttua, ja niissä olevat rihmat näyttivät rispaantuneilta. Kenties nämä olivat ne vahingot, joista Sethos mainitsi. Demonin häntä näytti ylimääräiseltä raajalta kynsineen, ja myös se tuntui oudolta ja kammottavalta.

Demonin lähestyessä Loryen puristi molemmat kätensä rintaansa vasten ja jännitti hartioitaan kauhusta jäykkänä, ja hänen aiempi urhoollisuutensa tuntui lakastuneen. Hän katseli maahan, sillä demonin kasvot olivat liian kauheat katsella. Tämä oli mielipuolista. Loryen halusi tästä tilanteesta pois niin pian kuin suinkin. Hänen olisi vain sinniteltävä Basoon asti. Nainen hätkähti demonin ääntä ja nipisti huulensa yhteen nyökätessään vastauksen. Hänen raajansa tuntuivat lyijynpainavilta kun hän lähestyi veristä, kalpeaa olentoa, ja kampesi itsensä tämän kyytiin. Joko Sethos piti hänen kapuamistaan liian hitaana tai sitten totesi litimärän viitan kanssa kiipeämisen näyttävän hankalalta, sillä Loryen tunsi avustavan työnnön selässään ennen kuin pääsi kunnolla istumaan. Demonin selkään laskeutuminen tuntui oudolta ja jokseenkin väärältä, ikään kuin Loryen olisi häirinnyt tuntemattoman olennon henkilökohtaista tilaa. Sethosin hengitys oli ollut jo maasta kuunneltuna kuuluva, mutta nyt se myös tuntui naisen pohkeiden alla. Loryen ei tiennyt minne olisi laittanut kätensä, mutta hänen olisi pakko pitää kiinni jostain, joten hän laski kätensä puoliksi omaan syliinsä ja piti puoliksi demonin niskassa kasvavasta harjasta kiinni, joskin varoi vetämästä. Jos kyyti yltyisi vauhdikkaaksi, hän joutuisi epäilemättä luopumaan kiusaantuneisuudestaan ja tarttumaan demoniin paremmin, mutta nyt hän pyrki koskemaan mihinkään niin vähän kuin suinkin.
"Olen valmis", hän sanoi sitten epävarmana, vaikkei tuntenut oloaan lainkaan valmiiksi. Kuten todettu: hänen täytyisi vain sinnitellä Basoon asti.

//Tbh aattelin et tää ois sellanen "thrives from neglection" -tyyppinen tapaus, kovin on vaativa (auringonvalosta puheenollen kuolen näihin helteisiin ihan just)

[Aksutar]

jatkuu täällä (uudella foorumilla)