Ilo tavata

[Sands]

"No, no!" Garrett tuhahti. Tottahan se oli, että kuningas oli jo tuonut hänen kartanoonsa demonin. Demonin! Se jos mikä oli töykeää. Mutta kuningas oli kuningas. Garrettilla ei tainnut olla sitä ylellisyyttä.
"Edes korvat…?" Kreivi mutristi huuliaan ja yritti näyttää haluavansa paljon pienemmät korvat toiselle. Normaalit. Niin kuin ihmisellä. Pyöreät.

Vaikka olihan sillä demonillakin aika suipot korvat…


Roswellkin naurahti. Niin. Jos kenraali saisi kuulla, olisi hän varmasti tulossa vaikka seinästä läpi. Olihan se täysin mahdollista, että Fritz vielä nukkui autuaan tietämättömänä raskaan yön jälkeen, eikä heräisi vielä pitkään, pitkään aikaan. Suuttuisikohan toinen sitten, jos häntä ei herätetty ja pyydetty liittymään aamiaispöytään?
"En tiedä, voiko edes eliittikenraali taidoistaan huolimatta tälle lohikäärmeelle mitään," demoni hymähti, ja auttoi Henryä pukeutumaan, jos toinen apua kaipasi. Tässä vaiheessa he olivat suorittaneet niin monta pukeutumista, ettei kummankaan tarvinnut edes sanoa mitään.
"Pitäisiköhän hänelle lähettää kutsu? Hän luultavasti pitäisi mykkäkoulun kotimatkanne aikana, jos emme edes yritä saada häntä hereille."



((Roswell ei valehtele. Eikä varasta. Aivan itse kenraali ne hänen huoneeseensa toi ja asetteli lattialle.))

[Aksutar]

Edes korvat. Haltianhahmoinen virnisti myhäillen, selvästi harkiten asiaa, kunnes kuvajaisensa kävi jälleen kerran muuttumaan. Tällä kertaa vain korvien osalta, niiden pitkien, suippojen korvien kutistuen lyhyemmiksi. Kuin ihmisen korvat, mutta silti suipot päästään.
”Parempi?”, Marduk hymähti, kulmiaan kohottaen.


”Tuskin”, Henry hymähti, mitä tuli Fritzin mahdollisuuksiin tätä lohikäärmettä vastaan. Johan hän oli saanut kuulla eliitiltään sadattelua tästä lohikäärmeestä, kuinka Ajankiitäjä oli niin massiivinen, ettei kukaan kuolevainen sitä hengiltä saisi. Puhumattakaan sitten niistä kahdesta muusta vanhimmasta, joita Fritz ei kuulemma ollut edes nähnyt omin silmin. Kysymys kuuluikin, oliko niitä edes olemassa, vai olivatko ne huhupuhetta… Tosin, olihan Henry uskonut Ajankiitäjänkin olevan vain legendaa, mutta toisin oli todistettu.
”Voisi olla suotavaa. Fritz tuskin on kiinnostunut osallistumaan aamiaiselle vain meidän seuraan, mutta nyt kun paikalla on Oraakkeli…”, Henry tuumi, pukeutumisensa ohesta, ”Pitänee pistää joku palvelijoista herättelemään häntä. Ellet sinä halua sitä vaarallista tehtävää itsellesi?”, Henry virnisti, nousten nyt seisomaan, kun jalkansa oli paikoilleen saanut ja housut puolitankoon.


// Ai ihan asetteli? Ei kyllä kuulosta Constan tapaiselta. Demoni valehtelee minkä kerkiää siinä nyt//

[Sands]

Garrett huokaisi, mutta nyökkäsi kuitenkin. Eihän lopputulos vieläkään ollut sitä, mitä hän halusi… Mutta jos hän nyt alkaisi vastaan inttämään, seuraava mahdollisuus olisi varmasti kahta kauheampi aivan vain liskon häntä kiusatakseen. Pitäkööt typerät suipot korvansa. Kreivi keskittyikin sen jälkeen enemmän kattaukseen, hätyyttäen palvelijoita korjaamaan mitä pienimpiä ongelmia ja siirtelemään samaa vaasia milli milliltä. Kattaushan ei tietenkään tulisi olemaan yhtä hieno, kuin illallisella – aivan tarkoituksesta – mutta pitihän sen silti tuntua raikkaalta aamua avaamaan.


Roswell naurahti ja pudisti hieman päätään.
"Hän ei taitaisi arvostaa kasvojani heti herättyään. Kenties ei kuuntelisikaan. Ehkäpä se epämukava tehtävä olisi parempi antaa jollekin muulle… Ellei se ole muillekin aivan yhtä mahdoton," demoni hymisi huvittuneena. Ehkäpä hänen oli parempi olla pelottelematta palvelijoita, jos kenraali ei ollut päässyt omaan huoneeseensa asti ja jäi muiden miestensä kanssa palvelijoille tarkoitettuihin tiloihin.
"Mutta voimme toki heti laittaa tiedon liikkeelle. Epäilisin arvon kenraalin saapuvan nopeasti paikalle."



((No, kenraalin kädestä ne lähtivät ja lattialle päätyivät. Joku voisi käyttää sanaa heitetty.))

[Aksutar]

Jälleen Marduk virnisti hymisten, Garrettin tyytyessä tähän ulkokuoreen ja myöntäessä tappionsa. Lohikäärme oli jäämässä, näyttäen tältä, eikä kreivi voinut asialle mitään. Joten sen sijaan aateli päätti keskittyä pätemään palvelijoilleen kattauksen suhteen, jälleen. Marduk seuraili toimitusta hetken hiljaa sijoiltaan, näkemättä syytä miksi hänen olisi pitänyt paikaltaan poistua yhtään minnekään. Vielä. Ehkä hän kuitenkin oli sen verran kiltti, että siirtyisi kreivin paikalta sitten kun olisi aika ruokailla – pitihän hänen esittää kesytettyä.
”Viskiä”, Marduk yllättäen tokaisi ääneen, katseensa ollen kohdistunut Garrettin puoleen, ”Kata pöytään viskiä tai brandya”, mitä oudoin ehdotus aamiaisen ohelle, mutta Oraakkeli ei käynyt sen enempää pyyntöään – vai kenties käskyään? – selittämään kysymättä.


”Siinä lienet oikeassa”, Henry naurahti, mitä tuli kenraalin arvostukseen siitä, jos tuo näkisi demonin kasvot heti ensimmäisenä aamutuimaan, ”Joku muu hoitakoot sen, pistä joku palvelijoista asialle”, siniverinen nyökkäili, samalla kun alkoi olla valmis pukeutumisensa kanssa ja valmis poistumaan. Sinällään harmitellen mielessään, että kylpeminen jäi näinkin lyhyeksi, mutta kyllä hän ennemmin aamiaiselle nyt hankkiutuisi, kerta paikalla oli muitakin vieraita. Vieraita, joiden ei soisi odottaa turhan kauan.


//Kuulostaa aika epä-Constamaiselta. Ei Consta heittele vaatteitaan tuolla tavalla, niin //

[Sands]

"…Aamulla?" Garrett käänsi katseena kohti Mardukia kulmat kurtussa. Selvästikään tuo ei osannut edes ajatella sellaista mahdollisuutta aamiaiselle. Eihän se ollut lainkaan sopivaa, saati sitten minkään etiketin mukaista! No, olihan toinen lohikäärme. Lohikäärme, jolla ei selvästikään ollut minkäänlaista ymmärrystä näistä asioista. Kreivi lopulta vain huokaisi, eikä ilmeisesti halunnut enää väitellä liskon kanssa näistä asioista.
"Tuokaa jotain hyvää brandya," Garrett näytti olevansa tiensä päässä palvelijoille puhuessaan, istahtaen takaisin tuolille päätään käteensä nojaten.


Roswell naurahti ja nyökkäsi pojalle. He taisivat molemmat jo tuntea kenraalin tarpeeksi hyvin tietääkseen reaktiot sarvipäähän. Kuninkaalta odotettiin kuitenkin ensimmäistä liikettä, ennen kuin demoni oli ystävällisesti avaamassa toiselle ovea ulos nyt, kun Henry selvästikin alkoi näyttää tarpeeksi valmiilta. No, kukapa olisikaan halunnut antaa tämän Mardukin odottaa, jos tuo tosiaan oli yksi Vanhimmista ja joku, jonka poika halusi tavata.

Ja heti ensimmäisen palvelijan nähdessään Roswell lähettikin tuon etsimään käsiinsä kenraali Fritzin, ja tuomaan tärkeän viestin kreivin lohikäärmeen ilmestymisestä aamiaispöytään…



((No. Roswell levittelee käsiään näyttääkseen kaikkia niitä vaatekappaleita lattialla – ja kaikkialla muuallakin, minne ne olivat ehtineet tiensä löytämään.))

[Aksutar]

Ajankiitäjä hymisi vain myöntävästi kreivin kysymykseen, sen enempää käymättä itseään selittämään. Eikä kreivikään vaikuttanut olevan halukas vääntämään asiasta sen enempää, hyvä. Syyttä suotta tässä energiaa siihen kuluttaisi.


Henry sai itsensä lähtökuntoon, jonka myötä kuningas kera neuvonantajansa poistuivat pesutiloista, suunnaten aluksi takaisin yläkerran makuuhuoneelle. Henry halusi laittautua hieman paremmin, ennen kuin he ruokailusaliin päätyisivät aamiaiselle. Ohimennen palvelija lähetettiin etsimään eliittikenraali Fritz käsiinsä ja kertomaan uudesta vieraasta pöydässä.
Makuukammarille päästyä Henry pyysi Roswellia – ja heidän peräänsä hännystelemään lähtenyttä palvelijaa – odottamaan makuuhuoneen ulkopuolella, hänen käydessä laittautumassa. Kovasti palvelija olisi ollut valmis auttamaan siniveristä pukeutumisessa, mutta tuttuun tapaansa Henry ei moista apua kaivannut. Hän osasi kyllä laittaa vaatteet itse ylleen, pukeutuenkin asianmukaisesti ja siististi, mutta ei turhan koreasti. Silti sen verran hyvin, että varmasti olemuksellaan kunnioitti erikoisempia arvovieraita.
Pukeuduttuaan Henry astahti ulos makuukammarista, kävelykeppiään kopauttaen muutaman kerran vasten puista proteesiaan.
”No niin… eiköhän mennä?”, Henry hymähti Roswellille, nyökäten rappujen puoleen, valmiina siirtymään ruokailusaliin.

Sillä välin tieto Oraakkelista oli kirinyt kenraalin korviin ja tummanpuhuvaan asukokonaisuuteensa varustautunut Fritz olikin kovaa vauhtia tarpomassa tietään pihamaan poikki kartanon oville, jo valmiiksi tuohtuneena tästä tilanteesta. Muutama eliitin sotilas seurasi kenraaliaan, täydessä taisteluvalmiudessa, mutta Fritz käski noiden jäädä kartanon oville odottamaan. Tuskin noita tarvittaisiin, eihän lohikäärme ollut täällä haastamassa riitaa tai uhkaamassa kenenkään henkeä… eihän?


// Eeei ole kenraalin vaatteita nuo kyllä //

[Sands]

Roswell käveli kuninkaan rinnalla takaisin ylös. Tälle päivälle tulisikin paljon portaiden kiipeämistä tähän malliin, mutta aivan yhtä hyvinhän Henry olisi voinut lähettää vaikka hänet vaatteet hakemaan, jos ei olisi tuntenut siihen pystyvänsä. Niinpä neuvonantaja ei käynyt siihen kommentoimaan mitään sen kummempia – ja jäi makuuhuoneen ulkopuolelle kiltisti odottelemaan. Eipä kukaan palvelijoistakaan uskaltanut mennä kuningasta avustamaan hänen ollessa siinä vahtina, seistessä oven edessä kenties tarkoituksellisestikin.

Demoni poistuikin oven edestä vasta, kun kuuli kahvan rapinaa takanaan, antaen kuninkaalle tilaa astuakseen ulos. Roswell naurahti ja nyökkäsi, suunnaten yhdessä kohti portaita aina alas asti. Ruokasali oli tullut tutuksi jo heille molemmille – kuten myös varmasti oletus siitä, että sen päälle oli katettu enemmän ruokaa, kuin kukaan heistä olisi voinut syödäkään. Tällä kertaa ruokaa oli onneksi paljon vähemmän, kuin illallisella – silti enemmän, kuin kukaan heistä tarvitsisi, mutta silti. Katettu ruoka näytti olevan enimmäkseen lämmittämätöntä. Leipiä, juustoja, lihoja, hilloja – vaikka mitä. Talvella säilötyt valmisteet saivat olla päätähti tuoreen, vastaleivotun leivän kanssa.

Kreivi taasen näytti olevan se oma hehkeä itsensä kuninkaan nähdessään. Kasvojen puuterointi ja hetken rauhoittuminen oli auttanut.
"Ah, hyvää huomenta, Teidän Majesteettinne! Toivottavasti yönne meni hyvin? Ja kylpyvesi oli tarpeeksi lämmintä? Olen otettu Teidän liittyvän seuraani aamiaiselle! Haluaisitteko kenties jotain lämmintä keittiöstä? Kokkini tekevät haluamaanne annokset pyynnöstä," Garrett oli taas ollakseen hyvää isäntää, aloittaen sillä, mitä oli varmasti harjoitellut jo pitkään ennen kuninkaan tuloakaan. Ennen outoja vieraita.
"…Kaipasitte myös lohikäärmettäni nähtäväksi, joten toivottavasti ette laita pahaksenne, jos hänkin liittyy seuraamme. Tällä hetkellä tässä muodossa. Lohikäärmeenähän hän ei oikein… Mahtuisi…"



((Eivät ne demoninkaan ole. Kenenhän sitten? Näissä näyttäisi kyllä olevan kenraalin nimikirjaimet…))

[Aksutar]

Matka ruokasaliin ei kestänyt kauaa ja heti ensimmäisenä heitä oli vastassa itse kreivi, Henryn käyden hymyilemään ystävällisen lämpimästi aatelille, joka heille – tai lähinnä hänelle – hyvät huomenet toivotti.
”Yöni sujui hyvin, kiitos”, Henry nyökkäsi, ”Ja kylpykin oli juuri sopivan lämmin, joskaan en siitä turhan pitkään tällä kertaa malttanut nauttia”, hän naurahti.
”Mitä tulee aamiaiseen, uskon, että pöydän antimet riittävät kyllä, kiitos”, Siniverinen jatkoi, ennen kuin huomionsa kääntyi siihen uuteen kasvoon pöydän ääressä, Garrettin käyden nyt esittelemään lohikäärmeensä.
Ja Marduk hymyili, päätään hienoisesti kallistaen. Ajankiitäjä oli viitsinyt sen verran käytöstapojaan kerätä, että oli noussut siitä sijoiltaan ja siirtynyt pois itse kreivin paikalta, seisten nyt vieraalle katetun paikan vieressä, kädet selkänsä takana ryhdikkäästi. Henry ei tiennyt mitä siitä näystä ajatella. Sen yhden kerran, kun hän oli Oraakkelin humanoidimuodossaan nähnyt, ei tuo ollut näyttänyt lainkaan tältä mieheltä. Tämä komea, siisti, haltiavivahteinen humanoidi oli täysin erilainen, mitä se vanha, ryppyisen ruma ihmishahmo, jonka Henry muisti. Joten kysymys kuului, oliko kyseessä sitten itse Oraakkeli vai oliko kreivi valehdellut – vai oliko kreivi joutunut huijatuksi itse?
Eihän Henryllä tietenkään käynyt mielessä, että Ajankiitäjällä olisi saattanut olla useampikin olomuoto.

”Tapaamme viimein kunnolla, Henry Scarlington”, Marduk aloitti, pienesti päätään kumartaen, Henryn vastaten siihen yhtä lailla pienellä päännyökkäyksellä.
”Kyllä, viimein. Joskin uskoakseni olemme jo kerran tavanneet?”, Henry kysyikin, jokseenkin epäröiden lohikäärmeen suhteen.
”Useammin, kuin arvaattekaan”, Marduk naurahti matalalta, ”Mutta neuvonantajanne tapaan ensimmäistä kertaa”, lohikäärmeen huomio kääntyi Roswellin puoleen, sokean silmäillen sarvipäistä.

Samaan aikaan myös itse Fritz saapui paikalle, yhtä äkäisennäköisenä mitä ennenkin. Kulmien kurtistuessa entisestään, hänen nähdessä tämän tuntemattoman miehen pöydän ääressä, eliitin tehden heti omat johtopäätöksensä tilanteesta.
”Tuo ei ole Oraakkeli, jos niin uskallatte väittää”, Fritz ilmoitti heti alkuunsa, tuntematonta osoittaen etusormellaan syyllistävästi – ennen kuin pienesti kävi siniveriselle nyökkäämään kumarruksen eleenä.
”Ah, kenraali Fritz. Aina yhtä kärttyisenä, kuin talviunilta herätetty karhu”, Marduk tuhahti, eliittiä silmäillen, Constantinen ässähtäen pienesti kuullessaan miehen äänen. Ääni kyllä oli tutunoloinen, mitä nyt ehkä nuorekkaampi, mihin Fritz oli tottunut… Mutta silti, ei Fritz suostunut uskomaan, että kyseessä oli itse Ajankiitäjä!


// No niin, kenenkäs? Ei Consta tiedä! Sitä paitsi C.F.F nimikirjaimet ovat kovin yleinen yhdistelmä, niin, eivät ole hänen!! //

[Sands]

"Ah, hienoa – mutta mielenhän saa aina vaihtaa ruokailun kesken," kreivi suorastaan säteili kuninkaan hyväksyessä jos pöydän antimet, mutta lisäähän sitä olisi valmiina tulossa heti pyydettäessä! Tämähän voisi olla vain yksi testi kreivin vieraanvaraisuudesta, mutta keittiö oli valmiina. Garrett antoi käärmeen ja kuninkaan tutustua toisiinsa, kuunnellen kyllä vierestä. Tällä hetkellä toinen ongelma oli se, milloin kenraali saapuisi taas paikalle, ja miten se tulisi vaikuttamaan kaikkeen. Jo illallisen aikana tuo oli ollut hyvin kärttyisä! Kreivillähän oli tietenkin korvat ja silmät kaikkialla kartanossa. Hän tiesi kyllä kenraalin jalkautuneen…

Roswell antoi Mardukille syvän nyökkäyksen – tai kenties sitä jo pystyi sanomaan kumarrukseksi, nyt kun he näin virallisesti tapasivat. Ulkomuoto oli eri, kuin minkä hän oli nähnyt aiemmin kreivin seurassa… Mutta tunne oli yhä sama. Sama henkilö, eri muoto. Mielenkiintoista. Ehkäpä Marduk halusi laittautua kuninkaalle myös?
"En tainnut olla silloin vielä edes Hänen Majesteettinsa neuvonantaja," demoni hymyili tähän ensitapaamiseen. Henryn toinen oli jo tavannut… Useammin, kuin poikakaan tiesi, ilmeisesti. Olisihan hän kyllä toisen tuntenut, jos tuo olisi hänen aikanaan linnaan ilmestynyt – ellei Mardukilla ollut keinoja hihoissaan.
"Mutta on kunnia vihdoin tavata."

Kenraalikin saapui paikalle – ärtyisänä, tietenkin. Roswell antoi toiselle katseen ja hymyn, kuin mikään ei olisi outoa tässä tilanteessa. Kreiviltä taas kuului huokaus Fritzin tuhahteluista.
"Lohikäärmeillä on kyky muuttaa muotoaan, kenraali Fritz," Garrett selitti, aivan kuin se olisi hänelle itselleen jo arkipäivää. Mitäpä hän näistä oudoista taioista ymmärsi.
"Istuisimmeko jo alas?"



((Kenraalin kokoakin…))

[Aksutar]

”Et ollut, et”, Marduk hymisi demonin sanoihin, ”Olemme törmänneet toisiimme hänen majesteettinsa nuoruudessa. Tuskin voin sitä sattumaksi kuitenkaan kutsua”, lohikäärme virnisti, Henryn jääden hetkeksi ajatuksiinsa. Tuntui omalla tavallaan ahdistavalta kuulla, että joku – tai jonkin – oli ”seurannut” häntä tällä tavoin vuosien varrella. Toisaalta tuntui myös omalla tavallaan erityiseltä, sikäli mikäli itse Ajankiitäjä oli hänen tekemisiään seuraillut, enemmän tai vähemmän intensiivisesti.

Kaikkien huomio keskittyi kuitenkin pian paikalle saapuneeseen eliittiin, joka nyreänä silmäili lohikäärmettä, kreivin pian huomautellen, että lohikäärmeillä oli kyky muuttaa muotoaan.
”Toki, osalla! Mutta tuo perkele ei ole Oraakkeli, mokoman kuuluisi olla vanha ja ruma!”, Fritz ärähti kreiville, joka ehdotteli alas istuutumista.
”Aina yhtä yksinkertainen”, Marduk myhäili, kenties jopa tahallaan ärsyttäen eliittiä.
”Kenties itse Oraakkelilla on useampikin ulkomuoto, Constantine”, Henry huomautti, saaden eliitiltä erittäin nyreän mulkaisun puoleensa, siniverisen kuitenkaan välittämättä siitä sen pahemmin, ”Mutta istukaamme alas, kuten kreivimme ehdotti”, hän jatkoi, siniverisen askeltaen itse sitten pöydän ääreen. Mardukin nyökäten niihin sanoihin hymähtäen, vilkaisten Garrettin puoleen. Odottaen, että kreivi istuisi alas, ennen kuin lohikäärme otti paikkansa pöydän äärestä.

Fritz oli totta kai äkäinen tilanteen suhteen ja valmis jatkamaan tätä rähinää, mutta päätti toistaiseksi hillitä itsensä, uteliaisuuden vieden voiton kiukusta. Kenraalin käyden myös istumaan alas pöydän ääreen, silmäillen kulmiensa alta lohikäärmeen puoleen. Kunnes hän huomasi sen karahvin brandya, käyden kaappaamaan mokoman hyppysiinsä ja kaatamaan itselleen lasillisen.


//eeeikä ole, liian pieniä hänelle //

[Sands]

Palvelijathan olivat tietenkin heti vetämässä tuolit vieraille valmiiksi – eiväthän korkea-arvoiset vieraat tietenkään voineet sellaista liikettä joutua itse tekemään! Kreivikin odotti kuninkaan istuvan ensin, ennen kuin itse istahti alas ja valmistautui siihen taisteluun, mikä itse kenraali tulisi olemaan.
"Hänhän on minun lohikäärmeeni," tuo aloitti. Kuinkahan moni muu oli lausunut sellaiset sanat itse yhdestä Vanhimmasta? Moni varmasti sitä toivoi, jos kyseisen liskon todelliset voimat tunsi. Garretthan oikeastaan ei edes itse oikeasti ymmärtänyt, mitä oli omimassa.
"Haluan totta kai lohikäärmeeni olevan edustuskuntoinen. Se on niin kuin… Vaatteet vaihtaisi. En keskity näihin outoihin taikoihin sen enempää," kreivi heilautti kättään kovin vähättelevästi. Katse kyllä vilkaisi kenraalin lasiin, joka oli jo täyttynyt siitä pyydetystä brandystä…

"Näin hänet toisenlaisessa muodossa aikaisemmin tänään, tosiaan," Roswell kävi ilmoittamaan Fritzille löytönsä – ja pyysi kupin lämmintä teetä aamiaiseksi. Ajatus syömisestä ei vieläkään tuntunut kovin hyvältä, mutta ehkäpä teekupponen menisi tässä keskustellessa.



((No eivät kyllä oikeastaan. Päälle menisivät aivan hyvin. Kengätkin samaa kokoa.))

[Aksutar]

Fritz ei selvästikään ollut mielissään koko tilanteesta, näkyvästi nyrpistäen nokkaansa kun kreivi painotti lohikäärmeen olevan hänen. Niin varmaan! Jotain nuo kaksi juonivat, aivan varmasti! Ajankiitäjä ei missään nimessä suostuisi Fortescuen kaltaisen pellen komenneltavaksi.
Se epäilys suorastaan paistoi eliitistä, vanhemman miehen silmäillessä kreiviä ja pian sarvipäätä, Roswellin ilmoittaessa nähneensä lohikäärmeen toisenlaisessa ulkomuodossa aikaisemmin.
”Se ei todista mitään”, Fritz ässähti, ”Joko sinä olet itse oraakkeli ja kreivin kanssa juonitte jotain päämme menoksi. Tai sitten arvon kreivi valehtelee, tietämättään tai tietoisesti, siitä että sinä olisit oraakkeli”.
”Olet houkka, Fritz. Voin toki näyttää sinulle jonkun tutuista, rumista muodoistani, mutta kutsuisit niitäkin varmaan valheiksi”, Marduk tuhahti, ”Kehtaatkin väittää Fortescuea valehtelijaksi kuninkaasi edessä. Saatikka vihjailla, että hän juonisi jotain teitä vastaan”.
”No ehkä hän ei, mutta sinä!”, Fritz vastasi heti haltiakasvoisen puheisiin, ”Tiedän, ettei Oraakkelin kaltainen olento tahdo muuta kuin harmia meille. Ja koska olet raukkamainen pelkuri, yrität aiheuttaa niitä harmeja muiden kautta – nyt sitten arvon kreivimme. Mitä sinä juonit? Mitä sinä tästä hyödyt?!”.

”Mitä sinä lupasit tuolle liskolle siitä, että leikkisi alaistasi?!”, syyttävä sormi ja katse kääntyivät kreivin puoleen, Fritzin pitäen tiukasti kiinni puheenvuorosta.
Ja sekös turhautti Henryä, jälleen. Mutta siniverinen ei nähnyt myöskään aiheelliseksi vielä hiljentää eliittiään, joskin syytökset kreiviä kohtaan olivat kohtuuttomat. Silti, Fritz oli kyllä kysynyt hyviä kysymyksiä… joskin niiden syyttävä, aggressiivinen sävy ei ollut Henryn mieleen. Kuningas kuitenkin silmäili eliittiään siihen malliin, että hetkenä minä hyvänsä käskisi tuon tukkia leipäläpensä ja rauhoittua.


// Eeeikä, valehtelet. Liian pieniä ovat. Ja Constahan ei aio kokeilla niitä todistaakseen mitään //

[Sands]

Mikään ei näyttänyt olevan kenraalille tarpeeksi, Roswellin katseen pysyessä miehessä hetken aikaa. Keskustelu oli nopeasti lähtemässä käsistä Fritzin suorastaan innostuessa vihjailemaan ja syyttämään. Sarvipää kävikin katsomaan kuninkaan suuntaan, kun teekuppi vihdoinkin löysi tiensä hänen eteensä – kannattiko heidän edes antaa tämän jatkua?

Kreivi selvästikin näytti kauhistuvan syytöksistä – ja se näytti nopeasti muuttuvan ärsytykseksi, ellei aivan suorastaan vihaksi pienen kurtun ilmestyessä tuon normaalisti niin sileille kasvoille. Marduk oli ollut enemmän äänessä häntä jopa puolustamassa, niin kuin kunnon alamaisen toki kuuluikin. Mutta mikään ei ollut eliittikenraalille mieleen! Garrettin kulma kävi nykimään moukkamaisuudesta, tästä nöyryytyksestä, tästä vihjailusta…

Kreivi kävikin lopulta nousemaan tuolista kätensä pöytään lyöden, kun kenraali Fritz oli vihdoin mennyt liian pitkälle.
"Miten röyhkeää!" Tuo tuhahti, katseen tuijottaessa suoraan kenraalia silmiin. Kuningas oli luultavasti jo unohdettu siinä hetkessä, vain Fritzin olemassaololla ollessa nyt väliä. Eihän kreivi mitenkään fyysisesti ollut lähelläkään kenraalia, mutta olihan tuo korkea-arvoinen aatelinen, joka oli aina osannut käyttää arvovaltaansa.
"Kutsun sinut vieraakseni kartanooni, tarjoan ruokaa, juomaa ja petipaikan niin sinulle kuin jok'ikiselle miehellesikin, ja palkitset siitä minut näin?! Huutamalla, syyttämällä – rikoksista, joista minut mestattaisiin, ruokapöydässäni?"

Tapaaminen oli ollut Garrettille hankala, aina siinä altavastaajan ja miellyttäjän roolissa. Mutta toden totta hän osasi myös laittaa vastaan ja puolustaa kunniaansa, kun siihen oli tarve! Katse ei ollut liikahtanut lainkaan, yhä porautuen syvälle kenraalin silmiin. Kreivi näytti tasaavan hengitystään hetken, ennen kuin istahti takaisin alas ja korjasi hiussuortuvan kasvoiltaan takaisin oikealle paikalleen – ehkäpä turhankin rauhallisena.
"Pahoittelen. Menetin malttini hetkeksi," Garrett avasi suunsa ja otti palasen paahdettua leipää, levittäen hilloa sen päälle veitsellä ja raaputtaen karheaa pintaa. Kylmänrauhallinen katse oli nyt käsissä sitä katsomassa.
"Maailma muuttuu. Kaikenlaiset olennot haluavat tehdä liikkeitään nyt. Etsivät suojaa mahtavien ja kykenevien miesten siipien alta, kenties – kuten vaikkapa Hänen Majesteetiltaan. Kesytin liskon ja tarjoan sille kaiken, mitä kaikille muillekin ratsuilleni. Se ei ole lainkaan hassumpaa. Minun omaisuutenani oleminen on oikeastaan arvoasema. Siihen kukaan muu ei saa koskea ilman lupaani – etenkään keskinkertainen, loppuun kulutettu lohikäärmeenkaataja, joka on kateellinen muille siitä, mihin ei itse pystynyt."



((Eivät ne kyllä demoninkaan vaatteita ole.))

[Aksutar]

Kreivihän suuttui! Ja vaikkei Fritz arvostanut sitä, että nuoremmat hänelle suutaan soittivat, osasi hän arvostaa miestä, joka puolusti kunniaansa. Kenraalin silmissä kreivi olisi menettänyt viimeisetkin arvostuksenrippeet, jos kuningas olisi tähän väliin käskenyt eliittiään hiljenemään. Henry oli kyllä lähellä tehdä niin, eikä pitänyt siitä, että Constantine oli ajanut Fortescuen menettämään malttinsa. Se ei sopinut kreiville ja Henry ei voinut kuin vilkaista pahoittelevasti aatelin puoleen.
Mutta kreivin sanoissa oli myös perää. Fritz oli suorastaan röyhkeä kaiken sen jälkeen, mitä hänelle oli täällä tarjottu. Eliitti ei kuitenkaan nähnyt sitä samalla tavalla, haluten huomauttaa että häntähän ei varsinaisesti tänne kutsuttu, hän vain tuli kuninkaan mukana. Mutta kerrankin eliitti oli hiljaa ja vain mulkoili nuorempaa aatelia, välistä juomaansa hörpäten. Antaen tuolle nyt sen puheenvuoron, jota oli kysymystensä myötä tarjonnut.

Fortescue kuitenkin rauhoittui, hetken tuijotuskilpailua kenraalin kanssa harrastettuaan ja istui alas. Fritz kohotti kulmaansa pienesti, jääden odottamaan jatkoa, jota pian tulikin – pahoittelujen muodossa. Väärä liike eliitin silmissä, mutta kenties ne pahoittelut oli ennemmin suunnattu kuninkaalle. Henry hymähtikin pienesti niiden sanojen jälkeen, mutta ei vielä avannut omaa suutaan, kun Garrett jo jatkoi, nyt kertoen mikä hänen ja lohikäärmeen asetelma varsinaisesti oli.
Ja Marduk hymyili. Koko sen ajan, kun kenraali ja kreivi toisilleen huusi, nyt virnuillen vilkuillen eliitin puoleen, kun Fortescue tuota kävi parjaamaan rauhallisemmin sanoin.
”Minäkö muka katee—”

”Pahoittelette suotta, kreivi hyvä. Mielestäni eliittini meni liian pitkälle ja hänen se tässä pitäisi pahoitella”, Henry keskeytti Fritzin, joka oli aikeissa ääntään korottaa kreivin suhteen, eliitin ollen nyreänä tästä kaikesta.
”En halua, että luulisitte minun jakavan eliittini syyllistävät ja epäilevät näkökannat. Mutta olen toki kiinnostunut, miten itse Oraakkeli on päätynyt ratsuksenne. Mutta vastasitte jo siihen kysymykseen omaa uteliaisuuttani tyydyttävästi. Joskin, Olen silti hieman hämilläni, miksi lohikäärmeistä vanhin hakisi turvaa kenestäkään meistä kuolevaisista?”, Siniverinen jatkoi, saaden Mardukin hymisemään. Johan hänestä oli ties mitä maailmanlopun huhuja kiertämässä, osa toki piti paikkansa.

”Uskon kreivini vastanneen jo siihenkin, Teidän Majesteettinne”, Lohikäärme hymisi, ”Nautin koskemattomuudesta hänen ratsunaan. Sellaista turvaa ei ihan jokainen kuolevainen voi tarjota”, Eihän hän todellakaan tarvinnut sellaista ”turvaa” mutta vastauksena se lieni tyydyttävä. Ja niin se olikin, Henryn nyökäten siihen pienesti.


// No sitten se on mysteeri, kenen kledjut ne ovat //

[Sands]

Kreivin suusta kuului pieni myhähdys – kenties kuninkaan pahoittelut kenraalinsa käytöksestä hyväksyttiin, tai kenties tuo vielä odotti kunnon anteeksipyyntöä mieheltä itseltään. Hillon levittäminen leivälle loppui kyllä hetken päästä, katseenkin käydessä nousemaan kuningasta katsoakseen. Ainakin joku osasi käyttäytyä vieraana. Kävipä katse vilkaisemassa kohti Mardukiakin – lisko näytti olevan kovin huvittunut kaikesta.

Garrett taasen puraisi palan leivästään ja pureskeli sitä aikansa ennen nielaisua.
"En voi sanoa tietäväni paljon näiden… Epäihmisten ajatuksenjuoksusta," kreivi aloitti – silmien hetkeksi käyden demonissa. Kuninkaan vieressä istui demoni – demoni! – ja hänen lohikäärmettään ihmeteltiin niin kovin. Olihan tämä toki voimakas lisko, mutta silti! Eivätköhän nuo varmasti löytäisi vaikka ja millaisia vastauksia, jos vain sarvipäältä kysyisivät omia syitään.
"Mutta emmehän mekään erityisemmin välitä hyttysistä tai kärpäsistä. Pieniä otuksia, jotka vain pörräävät ympärillä ärsyttämässä, eivätkä vaadi, kuin yhden pienen läimäisyn henkensä menettääkseen. Mutta se on silti mukavampaa, kun niistä ei tarvitse huolehtia ollenkaan."

Totta kai kenraalia voitaisiin verrata kärpäseen.



((Joku vanhoista siivoojattarista vielä möykkää, miten demoni on kehdannutkin arvostetun kenraalin vaatteita varastaa, kun huomaa tutut kamppeet lattialla.))