Ilo tavata

[Sands]

Roswell lyöttäytyi kuninkaan seuraan ja käveli tuon perässä ulos talviseen puutarhaan, pysähtyen sitten pojan rinnalle odottamaan. Katse kyllä seurasi ihmismuotoisen lohikäärmeen matkaa kauemmas. Ehkäpä demonikin oli kiinnostunut… Tai ehkäpä tuo vain halusi olla valmiina suojelemaan kuningastaan, jos jotain sattuisi. Marduk ei tuhlannut aikaa, ennen kuin vaihtoi muotoaan, kasvaen suuremmaksi, siivekkääksi liskoksi, jota toden totta pystyisi lohikäärmeeksi sanomaan. Olihan muoto kaukana siitä, mitä Roswell oli yhdestä Vanhimmista kuullut, mutta selvästikin toisella oli kyky ottaa vaikka ja minkälaisia muotoja. Henry näytti ainakin olevan innostunut näkemästään, pienen hymyn noustessa sarvipään vanhoille kasvoille. Olihan poika utelias… Ja piti kaikenlaisista olennoista.

Garrett taasen kääriytyi turkkiinsa tiukemmin tuulen noustessa ja Mardukin ottaessa sen jo tutuksi käyneen muodon. Kreivi ei toden totta näyttänyt juurikaan ihmettelevän muodonmuutosta – selvästikin tuo oli nähnyt sen ja tämän muodon ennenkin. Hymy löytyi aatelisenkin huulilta.
"No niin. Tässä se sitten on, Teidän Majesteettinne. Lohikäärmeeni. Tämä muoto sopii hyvin pihalleni," tuo myhäili tyytyväisenä päästessään taas kerran näyttämään kuninkaalle jotain hienoakin hienompaa, harvinaistakin harvinaisempaa. Varmasti tämä visiitti pysyisi Scarlingtonin mielessä pitkään, ja niinpä Garrettinkin nimi nousisi entistäkin korkeammalle aatelistossa!
"Se ei ole liian rujo, eikä liian suuri. Juuri sopiva minulle."

Varmasti lohikäärmeen äännähdykset ja ilmestyminen saisi monetkin silmäparit kääntymään kohti puutarhaa. Kenraalin vain oli parempi pysytellä kaukana.



((Niin, demoni menee mielellään tyrmään istumaan, voi siellä istua vaikka kuinka kauan. Mutta heti, kun Consta haluaa lähteä pois, pääsee demonikin.))

[Aksutar]

Siniverisen katse pysyi lohikäärmeessä, mutta hän kyllä kuunteli Fortescuen sanat. Pihalle passeli lohikäärme, joka ei myöskään ollut liian rujoa eikä liian suuri, eli toisin sanottuna juuri sopiva itse kreivi Fortescuelle. Henry hymähti pienesti, eipä kai kreiviltä voinut odottaa muutakaan.
”Se on suorastaan taianomainen”, Siniverinen tokaisi, silmäillen silmätöntä lohikäärmettä. Marduk puolestaan pysyi paikoillaan, samalla voimatta miettiä, miten typeriä nämä nuoret kuolevaiset olivat. Luottaa nyt häneen näinkin paljon… Jos Marduk haluaisi vaikuttaa valtakuntaa runtelevaan sotaan, tämä olisi mitä mainioin hetki pistää poskeensa niin ihmisten kuningas kuin Nahorin kreivi. Kenties demoni vielä jälkiruuaksi. Heidän onnekseen oraakkelilla ei kuitenkaan ollut halua puuttua sotaan niin suoranaisesti. Kulisseissa sitten…

”Oletteko ratsastaneet sillä paljonkin?”, Henry kysyi, viimein vilkaisten Garrettin puoleen.
Samalla, sana lohikäärmeestä kartanon puutarhassa levisi kuin kulovalkea niin kartanossa, kuin sen alueillakin. Totta kai myös Fritz kuuli uutisen, mutta eliitti oli vielä turhankin nyreissään edes mennäkseen vilkaisemaan. Niinpä yksi hänen sotilaistaan sai luvan käydä katsomassa sitä liskoa ja kertoa, millainen näky siellä oli – koska oli se minkälainen tahansa, ei se ollut Oraakkeli. Sitä mieltä Fritz oli yhä. Hän oli nähnyt sen kivijärkäleen, joka juuri ja juuri pystyi edes painonsa kanssa lentämään! Ei ollut mahdollista, että se perkele olisi nyt puutarhassa – saatikka että Fortescuen hienohelma olisi sen liskon onnistunut kesyttämään!


//Constasta tämä ei ole reilua ja hän kapinoi. Hänellä on tärkeämpääkin tekemistä, kuin istua tyrmien tuvilla //

[Sands]

Garrett nyökytteli kuninkaan sanoille – taianomainen oli hyvä termi! Olihan lisko varsin erikoinen lohikäärmeeksi. Siitähän tuo tietenkin piti. Kaiken piti olla jotenkin erikoista ja hienoa Nahorin kreiville, se tavallinen ei käynytkään! Arvostus kuninkaankin silmissä varmasti nousi kohisten.
"En näin talvisaikaa erityisemmin. Voin kertoa teille sen olevan hyvin kylmää kyytiä, onhan se aika nopea peto lentämään. Ripsetkin jäätyisivät tässä ilmassa! Mutta olen kyllä ratsastanut sillä, tietenkin. Onneksi olen hevosmiehiä. Lohikäärmeellä ratsastaminen on tietenkin hyvin erilaista, mutta ilman sitäkään kokemusta, se olisi paljon, paljon hankalampaa," Garrett kertoi kasvojen suorastaan loistavan, kun sai taas kertoa omista mahtisuorituksistaan ja kyvyistään, siitähän tuo aina nautti. Oliko kreivi harvinaisen typerä luottaakseen käärmeeseen näin paljon ja näin nopeasti, ehkäpä. Mutta ehkäpä Marduk sai miettiä sitä, kuinka niin inhoa täynnä oleva aatelismies edes pystyi luottamaan johonkin epäihmiseen. Ehkäpä Garrettkin oli muuttunut – hieman.



((No niin no. Niin on neuvonantajallakin…))

[Aksutar]

Henry naurahti pienesti hymyn kera, Garrettin kertoessa kuinka lentäminen näin talvella oli jäänyt olemattomiin kylmyyden takia. Sen hän ymmärsi, olihan Henrylläkin lentävä ratsu, mutta siitä ei nyt mainittu mitään. Hän antoi mielellään kreivin paistatella tässä ylpeydessään, mitä aatelinen suorastaan loisti. Ja syystäkin! Oli tämä lohikäärme loppujen lopuksi sitten aito, ainoa ja oikea Oraakkeli tai ei, oli se silti hieno olento ja varmasti moni oli kateellinen moisesta ratsusta. Kenties Henrykin, omalla tavallaan, vaikka hän taisi olla ennemmin iloinen Garrettin puolesta, kuin kateellinen.
”On huojentavaa kuulla, että olette etevä ratsastaja, jopa lohikäärmeen selässä. Olisi surkeaa kuulla uutisia siitä, kuinka teille olisi sattunut jotain – tuollaisen pedon selästä putoaminen ei ole ihan verrattavissa hevosen selästä putoamiseen”, Henry hymähti, lohikäärmeen kidasta kummuten kumisevan naurahtelun niille sanoille.

”Se olisi surkeaa, kyllä”, Mardukin ääni kumisi kidasta, pedon liikuttamatta leukojaan lainkaan, ”Mutta teidän ei tarvitse siitä huolehtia. Jos kreivini sattuisikin muka tippumaan, en minä antaisi hänen maahan asti mätkähtää”, lohikäärme kertoi, jälleen puhaltaen sitä lämmintä ilmaa sieraimistaan.
”Mutta nyt”, se jatkoi, pään kääntyen paremmin itse Garrettin puoleen, ”Tarvitsetteko minua enää, kreivini?”


//PAH! EIkä ole. Naisia vain naaraisit pitkin hovia, senkin renttu //

[Sands]

Garrett oli vain yhtä hymyä kuninkaan ymmärtäessä, kuinka hieno ja mahtava lohikäärmeenratsastaja hän oikein olikaan! Hymy kävi kyllä laantumaan, kun kuningas puhui, kuinka ikävää olisi ollut kuulla ikäviä uutisia kreivistä. Kuinka ikävää olisi ollut, jos hänelle olisi sattunut jotain. Kyllähän hänelle oli sattunut, kyllähän niitä uutisia oli tullut! Vaikkei hän lohikäärmeen selästä ollut pudonnutkaan, oli hän kokenut jotain paljon kauheampaa. Oli ihme, että hän oli siitä elossa selvinnyt.

Katse kuitenkin kääntyi kohti lohikäärmettä tuon vastatessa kuninkaalle. Marduk ei antaisi hänen pudota. Kai se oli yhtä helppoa liskolle niin tiputtaa kuin napata kreivi ilmasta, missä ratsastaja ei oikeastaan ollut mitään muuta, kuin sätkynukke. Kuuma ilma sieraimista sai Garrettin hiukset liikahtamaan.
"Niin. En ole aikonut pudota. Minulle on sattunut pahempaakin, ja olen selvinnyt siitäkin," tuo sanoi. Marduk oli omalla tavallaan napannut hänet kiinni silloinkin.

Kreivi oli hiljaa hetken, vaikka oli kyllä kuullut lohikäärmeen kysymyksen, ymmärtäen kyllä, että toinen halusi poistua. Ehkäpä se hiljaisuus oli jatketta kaikelle sille leikille, aivan kuin lohikäärme olisi mikäkin koira, joka odotti kiltisti käskyä, ennen kuin tekisi mitään haluamaansa. Ehkäpä. Ehkäpä ei.
"En usko tarvitsevani sinua tällä hetkellä enää. Tämä ilma on kovin ikävä millekään muulle, mitä Hänen Majesteettinsa ehkä haluaisi tehdä," Garrett vihdoinkin avasi suunsa – olisikohan kuningas ollut valmis nousemaan käärmeen selkään, ja olisikohan Marduk ollut valmis toisen ottamaan? Sitä ei onneksi tarvinnut nyt lähteä miettimään.
"Mene vain tekemään… Mitä lohikäärmeet tekevätkään," tuo jatkoi, heilauttaen kättään kovin välinpitämättömästi.



((Hänhän on kuninkaan neuvonantaja. Paljon kokouksia...))

[Aksutar]

Henry nyökkäsi pienesti, ymmärtävänmyöntävästi hymähtäen, Garrettin kertoessa selvinneensä pahemmastakin, kuin lohikäärmeen selästä putoamisesta. Tottahan se oli, joskin Henry ei uskonut, että Garrett halusi niistä asioista sen enempää puhua tai muistella.
Mitä tuli lohikäärmeeseen, kaikki odottivat sen pienen tovin aatelisen vastausta lemmikilleen, joka oli pyytänyt lupaa poistua. Pian se lupa annettiinkin, Garrettin samalla pohtien, että kylmä, joskin aurinkoinen, ilma oli varmasti ikävähkö millekään muulle, kuin lohikäärmeen ihastelulle.
”Tämä oli enemmän kuin olisin voinut pyytää teiltä. Kiitos”, Henry kiitti niin lohikäärmettä, kuin kreiviäkin omalta osaltaan. Ollen tietenkin hieman harmissaan, että Oraakkeli oli aikeissa lähteä, mutta ei hänestä ollut vaatimaan moista petoa pysymään täällä hänen viihdykkeenään.

”Me tapaamme vielä, Scarlington. Ennemmin tai myöhemmin”, Marduk hymähti, pään kääntyen paremmin siniverisen puoleen, Henryn saaden pidätellä itseään, jottei olisi edes puolittaista askelta ottanut taaksepäin, ”Ja eivätköhän meidänkin tiet vielä risteä, Roswell”, niitä sanoja seurasi koriseva, petomainen naurahtelu, lohikäärmeen pään kohoten hetkeksi demonin puoleen, ennen kuin nousi ylös korkeuksiin. Niiden sanojen myötä Marduk perääntyi ja kääntyi ympäri, jälleen varoen askeleitaan, joskin ehkä varvas tai pari osui osittain muutaman pensasaidan päälle.
Kuitenkin, kun etäisyyttä kaikkeen oli tarpeeksi, levitti peto siipensä ja jännitti jalkansa, lopulta hypähtäen ilmaan ja iskien siivillään voimakkaasti alas, kerran jos toisenkin, kohoten hitaasti mutta varmasti ilmaan. Siipien iskujen aiheuttaen jälleen kylmää viimaa pitkin pihamaata, joka heitteli lunta jälleen sinne tänne. Mutta se pääsi siivilleen ilman hankaluuksia, lopulta kohoten taivaalle ja suunnaten vuorille, päästäen vielä viimeisen, kauas kaikuvan karjahduksen, liitäessään kartanon yli.

Henry peitti kasvojaan käsivarrella, lohikäärmeen siipien heitellessä lunta ilman, siniverisen kuitenkin seuraten sen lentoon lähtöä tarkkaavaisesti. Se todella oli upea olento, joskin myös pelottava ja siten kunnioitusta herättävä.
Katse seurasi lohikäärmeen lentoa taivaalla, kunnes sitä ei enää kunnolla erottanut kaukaisuudesta, jonka myötä huomio kääntyi takaisin kreiviin.
”Siirtyisimmekö takaisin sisätiloihin? Tämän ulkoilun myötä istuskelu takkatulen ääressä kuulostaisi hyvältä”.


//Ei siellä DEMONIA tarvita. Huonoja neuvoja annat vain//

[Sands]

Kreivi nyökkäsi pienesti, ilmeisesti hyväksyen kuninkaan kiitokset kuten myös lohikäärmeen lähtemisen. Roswell ei näyttänyt juuri reagoivan, vaikka Marduk kääntyikin nyt paremmin kaksikon puoleen, pysyen yhä kuninkaan rinnalla suuresta ja voimakkaasta liskosta huolimatta. Katse kyllä oli pysynyt lohikäärmeen silmättömässä päässä koko tämän ajan, hymynkin ollessa yhä huulilla. Silmistä huolimatta, Marduk selvästikin näki jotain – tai kenties vain tunsi, mutta sarvipää ei näyttänyt haluavan olla epäkohtelias tätä vierasta kohtaa. Pieni hymähdys kuuluikin demonin suusta lohikäärmeen puhutellessa Roswellia itseään, ollen aika varma tapaamisesta tulevaisuudessa.

"Niin. Niin kauan, kun molemmat olemme näissä osissa, uskoisin sen olevan niin," demoni vastasi pienen kumarruksen ja suuremman hymyn kera. Jäähyväisiksi tämä ei ollut mennyt, molempien uskovan jälleennäkemiseen. Kukapa noista kahdesta oudosta otuksesta ja niiden aikeista oikeastaan otti selvää. Garrett ei ainakaan, silmäillen hieman epäluuloisena demonin ja lohikäärmeen puheita – mutta kunnon närkästys tuli vasta siitä, kun käärme onnistui hipaisemaan pensaita tarpeeksi pahasti.

Mitäänhän tuo ei tietenkään sanonut, mutta lohikäärmeen suuntaan kyllä hieman mulkaistiin. Suurien, voimakkaiden siipien iskut olivat kylmässä ilmassa entistä purevammat, heittäen mukanaan puuterimaisen pilven terävää lunta vasten kasvoja. Kreivi suojasi myös kasvojaan ja piteli hiuksiaan paikoillaan puuskien voimasta, kunnes lohikäärme oli noussut kunnolla ilmaan ja päässyt tarpeeksi kauas kolmikosta. Garrettkin jäi seuraamaan hiljaisena lohikäärmeen lentoa halki taivaan, kunnes kuningas rikkoi hiljaisuuden.
"Ah, mitä mainioin idea, Teidän Majesteettinne! Ehkäpä meidän pitäisi juoda jotain lämmintä tähän hätään…"

Ja niinpä kreivi käsiään hieroen niitä lämmittääkseen alkoi taas kerran ohjaamaan kuningasta – ja tuon demonia – takaisin sisätiloihin lämpimään. Vierailuahan oli useampi päivä jäljellä, mutta aina se sitten lopussa tahtoi jäädä liian lyhyeksi. Etenkin nyt, kun hänellä oli oikein arvovieras kartanossaan!



((No, kuningas haluaa hänet sinne siltikin. Haluammeko lopettaa tämän tähän viimeisenä päivänä, vai olemmeko rebeleitä/jatkammeko muualla joskus tm))

[Aksutar]

// JA NIIN NE MENI SISÄLLE NAUTTIMAAN LÄMMÖSTÄ ja ehkä seurastakin. the end, FOR NOW. Voidaan toki jatkaa sillä aikahyppysuunnitelmalla mutta katselkaamme sitä sitten. Eikä tässä mennyt kuin vähän päälle neljä vuotta pelata loppuun hups. hävettää //

[Sands]

(Vielä jatkuu seuraavat neljä vuotta.)