Yö oli yksi tukalimmista, jonka Lorythas oli miesmuistiin viettänyt. Ensinnäkään uni ei meinannut tulla millään. Mitä enemmän puoliverinen vällyjen välissä pyöri, sitä kipeämmältä olo alkoi vaikuttaa. Jossain välissä vilu alkoi yllättäen vaivata, toisena hetkenä taas alkoi olla liian kuuma, lihakset värisivät kivuissaan ja nirhaaman saanutta silmää alkoi särkeä enemmän ja enemmän. Puolikäärme ei tiennyt miten päin olisi ollut hyvä olla, välistä torkahdellen lähinnä stressiinsä ja kipujen yltäessä niin särkeviksi, ettei keho niitä kauaa jaksanut ilman, että kroppansa omistaja unessa kävi edes hetkisen. Varmaa oli, että huomenna olo olisi vielä kamalampi, eikä Lorythasia saisi vedettyä edes kirveellä tyypilliseen tapaansa ylös vuoteesta hereille ennen kukonlaulua.
---
Aamun valjetessa haltiailluusiossaan yhä majaileva kyläpäällikkö tuijotti huoneensa suuresta ikkunasta peittojen raosta, nyrpeänä. Väsyneenä ennen kaikkea. Ei Lorythas ollut jaksanut edes hankkiutua illuusiostaan omaan muotoonsa, maagisen riipuksen yhä ollessa kyläpäällikön kaulassa muutamalla mutkalla. Silmänalusensa olivat tummina uupumuksesta, vasemman silmän ympärys jopa aavistuksen verran tummempana, kun mustelma sen ympärillä oli ehtinyt yön ylitse kehittyä.
Joka paikkaa särki niin armottomasti kuin vain saattoi, eikä hopeaverinen jaksanut lakanoistaan ylös nousta. Tuntui paremmalta vaihtoehdolta piiloutua ruhjeineen peitteiden alle ja pysyä siellä, kaikessa rauhassa ja siinä hiljaisuudessa vain säryistä kärsien siihen saakka, kunnes kokisi pakottavaa tarvetta nousta ylös hoitamaan askareitaan edes sen verran, että syötävää ja juotavaa saisi. Voi kunpa Darius ja Iriadorkin ymmärtäisivät vain lähteä omia aikojaan matkoihinsa. Jättäisivät Puolikäärmeen tänne kärsimään omassa rauhassaan – mutta se taisi olla liikaa toivottu, aivan kuten seuraavat sekunnit kävivätkin osoittamaan…
Oveen koputettiin.
Sillä samalla hetkellä ruskeatukkainen haltia kävi vetäisemään peitot paremmin yllensä, piilottaen sen raon josta pieni valonsäie oli lämpimien vilttien alle ehättänyt tunkeutua. Lorythas makasi puolittain vatsallaan vuoteella, kasvonsa tyynyjä vasten lyötyinä, kääntäen kasvojaan kuitenkin niistä hieman irti kuullessaan tutun äänen. Dariuksen äänen.
Puoliverinen kuroi toisella kädellään peiton kulman alas päänsä yltä, turkoosinsinisen silmän lähtiessä katsahtamaan kuin varmistukseksi oven suuntaan. Kyllä se oli Darius. Vain Darius. Iriador oli ilmeisesti vielä nukkumassa, tai vaihtoehtoisesti jo poistunut kartanolta, kuka tiesi. Ei Vaernia oikeastaan kiinnostanutkaan. Ei tähän hätään…
Vastaukseksi kenraali sai kuitenkin harvinaisen väsyneen, turhautuneen, ehkä jopa aavistuksen verran vihaisen murahduksen ja valituksen kaltaisen äännähdyksen. Vaikutti se sitten kuinka törkeältä tahansa Haukansilmän näkökulmasta, kävi Hopeakäärme vetäisemään sen peitonkulman taas paremmin kasvojensa peitteeksi, jatkaen sitä pitemmäksi venynyttä hymähdystään vielä sieltäkin.
”
Jos vain… menisit…”, Puolikäärme mumisi peittonsa kätköistä.
//SHANKIT ON DESTINYN SYÖPÄ. Long dark striimi ilta, joskus vielä pidetään se, vaadin <3 NO HUOMENNA ON RESETIT ET SIT JOSSAIN HYVÄSSÄ VÄLISSÄ, REMU MESSIIN KANS JOOOOOOO.
Onks tää nyt se destinyn uus lisäri? Need!//